Saarna Paraisilla piispantarkastuksen yhteydessä uskonpuhdistuksen muistopäivänä

Matt. 5: 13-16

 

Paluu tulevaisuuteen

Viime viikon keskiviikkona oli sellainen muistopäivä, jota kirkkovuosi ei tunne, eikä muukaan vuosikierto. Vuoden 1989 menestyselokuvia oli Paluu tulevaisuuteen II. Sen sankarit liikkuvat aikakaudesta toiseen aikakoneeksi muutetulla De Lorean -urheiluautolla. Syvimmillään menneisyydessä he käyvät vuodessa 1885 ja kauimmaiseen tulevaisuuteen he saapuvat vuonna 2015 lokakuun 21. päivänä noin puoli kahdeksalta aamulla.

Paluu tulevaisuuteen -sarjan kolme elokuvaa eivät pyri olemaan perin vakavahenkisiä, vaan hauskoja ja viihdyttäviä. Kuitenkin ne tulevat käsitelleeksi hyvää ja pahaa ja oikeaa ja väärää. Niissä kaivataan rakkautta ja halutaan menestystä. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät näytä muuttuvan ajasta toiseen – kulki ihminen omassa ajassaan sitten höyryjunalla niin kuin vuonna 1885 tai leijulaudalla niin kuin meidän vuonna 2015 kuviteltiin kulkevan. Rakkauden tarve, oikeudenmukaisuuden nälkä ja kuulumisen kaipuu kulkevat läpi kaikkien aikojen.

 

Suola tänään

Uskonpuhdistuksen muistopäivän evankeliumi sijoittaa meidät aikajanalle koko lailla vaivihkaa. Kun se – tai itse asiassa Jeesus, jonka Vuorisaarnasta on kysymys – varoittaa suolan muuttumisesta mauttomaksi, annetaan ymmärtää, että ennen se ei sellaista ollut, ennen siinä oli potkua. Tulevaisuudessa tai nykyhetkessä se mahdollisesti on ihan makua vailla, ja sitten onkin tenkkapoo, mitä voidaan tehdä. Suolan aika näyttää juoksevan vain yhteen suuntaan: jos maku menee, tokko on olemassa mitään paluuta menneisyyteen: ”Jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi?” Ilmeisesti ei millään, kun se ei ”kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa”.

Varoitus ei ole ollenkaan joutava – Jeesuksella ei muuten muutenkaan ole tapana puhella joutavia, minkä lienette huomanneet. Näyttää olevan peri-inhimillistä, että intomieli haaltuu ja periaatteet rispaantuvat. Uskokin lakkaa antamasta elämään muotoa ja sisällystä. On se siellä jossakin edelleen, mutta sellaisena kuin suolaton suola. Sellaisena, josta ei ole oikein yhtään mihinkään.

Varoitus, joka ei ole joutava, ei kuitenkaan ole mikään ennakoiva tulevaisuudenkuvaus. Ei sitä pidä kuulla sillä tavoin, että ”niin niin, juuri näin on käynyt”. Eikä varsinkaan kuunnella sillä tavoin pahansuovasti, että päivittelijä itse on kyllä umpisuolainen, mutta nuo toiset eivät. Ei tässä tehdä jotakin simppeliä jakoa kahteen. Meidän kaikkien – ja kaikkien yhdessä – sopii katsoa, mitä meidän uskomme meissä ja maailmassa teettää jos on tehdäkseen ja muuttaa jos on muuttaakseen.

Uskon idea on vaikuttaa elämään. Tuskin suola on vain jokin sattumanvarainen kielikuva. Suolahan maustaa, ja suola säilyttää tai estää pilaantumasta. Liika suola taas ensin nostaa verenpainetta ja sitten tappaa: yletön hengellistäminen ensin hengästyttää ja sitten salpaa hengen. Semmoista suolaamista ei kestä myöskään sydän: tunnekeskus pysähtyy ja sen myötä kuoleentuu koko ihminen. Suolalla suolataan eikä sitä pidä lusikoida semmoisenaan.

 

Loistava paluu menneisyyteen

Mutta suola siis maustaa, ja suola säilyttää tai estää pilaantumasta. Uskon idea on vaikuttaa elämään; elämän suola pitää elämän nautittavana niin itselle kuin toiselle – mieluummin kyllä käänteisessä järjestyksessä niin toiselle kuin itsellekin. Ei ole ollenkaan keinotekoista katsoa tänään erityisesti muisteltavaa uskonpuhdistusta tästä näkökulmasta.

Reformaation suuri löytö – tai sen aikainen loistava paluu menneisyyteen – oli uskonvanhurskaus. Sanana se epäilemättä näyttää ja kuulostaa melkeinpä museaalisimmalta, mitä suomen kielessä ylipäätään on. Itse asia kulkee kuitenkin läpi kaikkien aikojen. Se on elämän suola. Sillä, siis uskonvanhurskaudella, maustunutta elämää elävä huomaa elämännälkänsä asettuvan.

Olosuhteet huomioon ottaen tällaista hehkuttelua voisi saarnatuolista odottaakin: tässä tilanteessa on jotenkin niin asianmukaista väittää uskonvanhurskaudesta kaikenlaista suurta, ihmeellistä ja ylevää. Kumma kyllä, perussyy tähän hehkutukseen on kuitenkin asiassa itsessään – tämä on asian-mukaista sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Tämä uskonvanhurskaus on aivan käänteentekevä juttu.

Tässä yhteydessä usko tarkoittaa vain toissijaisesti sitä, että joitakin ihmistä, maailmaa tai Jumalaa koskevia lauseita pidetään tosina. Ensisijaisesti ja olennaisesti kysymys on luottamuksesta Jumalaan. Usko rakentaa tai palauttaa vuorovaikutussuhteen Jumalan ja ihmisen välille. Eikä minkä laatuisen tahansa, vaan sellaisen, jota sävyttää hyväksyntä ja kannattelee rakkaus.

Uskonvanhurskaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että ihminen kelpaa Jumalalle sellaisenaan. Toiselta puolen katsoen se tarkoittaa myös sitä, että kaikenlaisesta itsensä brändäämisestä tulee jonninjoutavaa. Itseään ei tarvitse – eikä itse asiassa edes voi – markkinoida varakkuudellaan, asemallaan tai ulkonäöllään. Minuutta ei voi parannella liimaamalla siihen rahaa tai valtaa tai kauneutta. Jumalan ja ihmisten edessä ihminen on mitä on. Hänet otetaan vastaan sellaisenaan – tai sitten ei.

 

Kumpikin samanlainen

Siitä kauhusta – ja pelosta ja tuskasta ja kokemuksesta – ettei vastaan otetakaan, syntyy se, mitä muinoin nimitettiin tekojen vanhurskaudeksi. Ihmisten kesken sille on hyvät perusteensa: meidän kesken satunnaisilla tai hankituilla piirteillä on kuin onkin vaihtoarvoa. Meidän on vaikea erottaa niitä ominaisuuksista: kaikenlainen vahvuus ja pärjääminen on näyttääkseen ainakin jonkinmoiselta paremmuudelta. Silti me olemme ihan yhtäläisiä: kellään meistä ei ole Jumalalle tarjottavana sen enempää kuin uskon verran, luottamuksen määrän. Tämä yhtäläistää ja tasa-arvoistaa meidät perin juurin ja radikaalisti: ei meillä ole keskenämmekään mitään mainittavaa eroa.

János Pilinszky sanoittaa tämän osuvasti runossaan Eroavaisuus:

Tuhatjalkaisen ja flamingon välillä,
sähkötuolin ja häävuoteen välillä,
huokosen kraaterin ja
nerokkaan otsan loisteen välillä:
ei ole mitään eroa. Ero on vain siinä,
että sanotaan: ”minä olen hyvä”
tai – mikä on harvinaista – ”sinä olet hyvä”,
mutta siinäkin on niin pieni ero,
että Jumala sanoo itsekseen:
kumpikin samanlainen.

Kaikkien perinjuurinen yhtäläisyys on maailmalle vieras ajatus. Juuri senkin vuoksi meillä on seitsenpäiväinen viikkorytmi ja Jumalan tekojen muistelun kirkkovuosi: meille on tarpeen jatkuvasti ja yhä uudestaan kerrata, ettei tarvitse eikä pidä rakennella uutta minuutta ihmissuhteiden markkinoille saati kaupata sellaista Jumalalle. Kirkonpenkissä kristitty ihminen saa huoahtaa ja hengähtää. Saa olla oma itsensä – tai on jopa oltava, koska Jumala kaipaa meitä tällaisinamme. Hänhän ei millään saa verratuksi meitä keskenämme, vaan mutisee: kumpikin samanlainen. Kumpikin samanlainen: yhtä tervetullut, yhtä odotettu ja yhtäläisesti vastaanottamisen arvoinen.

 

Kuulumisen kaipuu on ihmisessä läpi kaikkien aikojen

Tämä ei muutu, käytiin sitten menneisyydessä kääntymässä tai kiidetään tulevaisuuteen. Senhän kertoivat jo Paluu tulevaisuuteen -elokuvat: rakkauden tarve, oikeudenmukaisuuden nälkä ja kuulumisen kaipuu kulkevat läpi kaikkien aikojen. Siksi kaipaa puhdistusta myös sellainen usko, jonka pintaan on tarttunut vanhaa tai uutta mauttomuutta. Jos niin on käynyt, sen epäilemättä tunnistaa siitä, ettei usko enää vapauta eikä elvytä. Jos usko lakkaa antamasta elämälle sellaista muotoa ja sisällystä, joka vastaa kuulumisen kaipuuseen, oikeudenmukaisuuden nälkään ja rakkauden tarpeeseen, on puhdistuksen aika. Ja parempi tunnistaa tämä ajoissa, koska liian myöhään havahduttaessa nämä sanat voivat osua aivan liian todesti: ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.”

Uskon idea on vaikuttaa elämään. Ja niinpä Jeesus suolasta puhuttuaan jatkaa: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”