Sovinnollisuus tuottaa lisäarvoa

Lojaaleja kummallekin erikseen

Pari viikkoa sitten olin Bolognassa katolisen Sant’Egidio-yhteisön järjestämässä rauhankokouksessa. Illalla menin hotellini baariin. Tein ostokseni käteisellä ja sain vaihtorahaksi pari kolikkoa. Kaksieuroinen näytti olevan jokin italialainen erikoisraha, mutta vielä erikoisemmalta näytti 50-senttinen. Ja niinpähän siinä oli paavin vaakuna ja luki selvin kirjaimin Città del Vaticano. Olin melkein yhtä hämmästynyt kuin Pietari ongella: en tiennyt, että Vatikaanin rahaa on tavallisessa käytössä ja kierrossa. Ennemminkin se olisi varattu erikoistarkoituksiin – ei tosin niinkään temppeliveron maksuun niin kuin kalansuuvaluutta, vaan ihan vain keräilyyn. Niin tai näin, kirkkovaltio omine maksuvälineineen päivineen on näillä leveysasteilla, luterilaisessa Pohjolassa, vieras ilmiö. Meillä kun on regimenttioppi vai mikä se nyt oli.

Men den morgonen, den sjätte november 1632, för 386 år sedan i Lützen, var allt annorlunda. Man väntade på att dimman skulle lätta, så att man skulle kunna anfalla kejserliga katolska armén, som leddes av Wallenstein. Det var verkligen inte frågan om bara politiska och statliga motsättningar. Historieforskaren Mirkka Lappalainen skriver i sin bok Det nordiska lejonet: Gustav II Adolf och Finland 1611-1632: “Kungen… trodde att han var Guds stridsman och försvarare av den rätta tron. Hans öde låg i Guds hand och han trodde sig stå högt i den Allsmäktiges gunst. Som soldat var Gustav Adolf hård och modig och han drevs framåt av en blind förvissning om att Gud stod på hans sida.“

Men det gick ändå som det gick. Kungen, som gick till storms med det småländska kavalleriet, träffades av tre skott. Om han inte dödades av det andra skottet, som träffade honom i ryggen, så var åtminstone det tredje, i huvudet, dödande. Till minne av det firar vi idag Svenska Dagen – kanske dock med lite blandade känslor. För fastän Gustav II Adolf och hans kansler Axel Oxenstierna skapade en organiserad och fungerande stat av Sverige och därmed också av Finland, så kan man fråga sig om ens de allra ärofullaste krigsminnena är de mest väsentliga. Och kan man på Lützens slagfält längre finna inspiration för hur en kristen människa – och i synnerhet en lutheran – ska förhålla sig lojal mot både sin kyrka och även hela samhället?

Ei suotta hankaliksi

Päivän evankeliumi sekaantuu mielessä helposti – tai aivan väistämättä – siihen toiseen. Siis siihen, jossa kysymys on veron maksusta keisarille. Siihen, jossa kriitikot pannaan vastaamaan, kenenkäs kuva ja päällekirjoitus rahassa onkaan. Siihen, jossa päädytään osoittamaan keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu. Mutta tänään meille ollenkaan ei kuvailla sitä stateeria, hopearahaa, johon kala oli mieltynyt kuin välkkyvään uistimeen. Sen ostoarvosta vain huomautetaan, että kokonaisen sekelin arvoisella rahalla pystyy maksamaan kaksikin temppeliveroa, sekä Jeesuksen että Pietarin.

Toisin kuin erinäisissä muissa viime sunnuntain ja siis tämän viikon teksteissä kysymys ei olekaan lojaaliudesta niin sanotulle esivallalle, vaan uskonnollisen yhteisön sisäisestä solidaarisuudesta. Temppeliveron kantajat, kirkollisveron kerääjät, uumoilivat Jeesuksen seuraajien muodostaneen oman irrallisen synagogillisen rakenteensa, suljetun facebook-ryhmän tai minkä lie oikeamman uskon joukkion. Joka tapauksessa sellaisen, joka olisi katkaissut tai katkaisemassa yhteyden entiseen, huonompaan ja muihin. Mutta kas: ”Maksaa kyllä”, totesi Pietari sen kummemmitta kaarteluitta. ”Me ei ruveta hankaliksi”, jatkoi Jeesus (ei tosin aivan näillä sanoilla).

Tämä asenne, tämä tervehenkinen asenne, ei – yhtä kaikki – ole kaukana siitä, mistä ne muut tekstit ja tänään erityisesti Roomalaiskirjeen katkelma puhuvat. Järjestys, oli se sitten kirkollinen tai yhteiskunnallinen, kuulostaa jo sanana hiukan tätimäiseltä ja setämäiseltä. Siitä puuttuu väriä, lipunheilutusta, kumousromantiikkaa ja lievempääkin uutuudenviehätystä. Semmoiseen liittyminen ei nostata tunnetta, että olisi eettisesti tai älyllisesti parempi tai paremman ihmisyyden etujoukkoa. Mutta niin vain Jeesus sopeutuu kokonaisuuteen – ”miksi suotta suututtaisimme heidät” – ja Paavali roomalaiskirjeessään suorastaan prässää suostumaan esivallan alaisuuteen.

Ehkä meidän, tämän tällaisen Suomen kasvattien, on helpompi suostua näkemään ja kokemaan se hyvä, mitä toimiva yhteiskuntajärjestys maailmaan tuo. Oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta pitävät huolta yksilöistä, vähemmistöistä ja enemmistöistä Jumalan suuremmaksi kunniaksi; ”sen takia te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään” (Room 13:6). Mistä laki katoaa, sieltä katoaa armokin – armohan nimittäin jatkaa siitä, mihin laki lopettaa.

Jonkun verran vaikeampaa meidän, tämän tällaisen kirkon kasvattien, on suostua sellaiseen jeesusmaisuuteen, että sanoisimme ja ajattelisimme: ”Miksi suotta suututtaisimme heidät”. Emmehän me katso mitenkään suotta ja syyttä taistelevamme keskenämme totuudesta, oikeudesta, uskosta, vaan hyvästä tai jopa välttämättömästä syystä. Ei vain Kustaa Aadolf Lützenissä ollut vakuuttunut siitä, että hän oli ”Jumalan soturi ja oikean uskon puolustaja”. Jokin vastaava vakaumus vaikuttaa myös meissä, niin hyvässä kuin pahassakin. Eikä meillä lopulta ole mitään keinoa saavuttaa täydellistä varmuutta siitä, milloin me kiivastumme syystä ja milloin suotta. Kaikki ei ole suhteellista, mutta paljo on. Paljo on suhteellista, mutta kaikki ei.

Vapaat sopeutumaan

Jeesus nyt joka tapauksessa on siitä – tai siitäkin – ärsyttävä, että juuri kun itse olisi niin hyvässä iskussa, hän heittäytyy pehmeäksi ja sovinnolliseksi. ”Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät” sanoo mies, joka on tullut heittämään tulta maan päälle (Luuk. 12:49), tuomaan miekan eikä rauhaa (Matt. 10:34) ja jonka mielestä hänen kanssaan toisenlaista hurskautta edustavat ovat kyykäärmeen sikiöitä (Matt. 23:23).

Nyt ja tänään hän yhtä kaikki yllyttää olemaan suotta suututtamatta. Jeesuksen pointti on siinä, että voi suostua vaikkei ole pakko. Voi myöntyä kun saa tehdä sen vapaaehtoisesti. ”Lapset ovat siis vapaat” – ei tarvitsisi maksaa, siihen ei ole mitään välttämätöntä syytä, tie on joka tapauksessa auki taivasta myöten. Mutta maksuvapautuksen saanut on vapaa maksamaan, jota säännöt eivät koske, voi vapaasti noudattaa sääntöjä. Vapauttaan ja vapauksiaan ei tarvitse demonstroida ja alleviivata. Kun ei ole pakko sopeutua, voi vapaasti suhteuttaa itsensä kokonaisuuteen.

Gustav Adolf hade i sikte en nordeuropeisk corpus evangelicorum, en union ledd av Sverige. Även om han kanske ansåg att den representerade frihet från påvens och den katolske kejsarens välde, så befrämjade han ända fram till Lützen en maktsfär utan alternativ. När vi idag firar Svenska Dagen är det värt att i stället för Lützen minnas det utvecklingsförlopp, som har gjort att Finland och Sverige idag befinner sig i världstoppen när det kommer till hur fritt vi kan leva. För en luthersk kristen har det, på grund av just lutherdomen, blivit en självklarhet att var och en har ett lika människovärde; det är lika solklart såväl för svenskar som för finländare – och för varje finländare oberoende av om han eller hon talar mer flytande svenska eller finska.

”Miksi suotta suututtaisimme heidät”, kysyi Jeesus retorisesti ja tarkoitti: ”Eipäs nyt suututeta ketään.” Tai laajasti: mitäpä jos meistä olisi kaiken kaikkiaan mahdollisimman vähän kiusaa ja haittaa? Mitäpä jos me emme rasittaisi luomakuntaa sen enempää kuin on välttämätöntä? Mitäpä jos me emme toisi ihmiskuntaan lisää kaunaa, katkeruutta ja vihamielisyyttä vaan kaikkea päinvastaista? Ja mitäs jos me emme syleilisi liikuttuneina vain mielessämme universaalia luomakuntaa ja koko ihmiskuntaa, vaan aloittaisimme hyväntahtoisuuden ja myötämielisyyden projektin arkisesti, synodisesti, proosallisesti ja reaalisesti lähi-ihmisistä?

Siltoja ei kannata polttaa eikä rajamuureja pystyttää eikä taistelukentille karauttaa. Kaikki se on lopulta suotta. Siltojen rakentaminen, muurien purkaminen ja rauhan edistäminen taas tapahtuu syystä. Helposti ymmärrettävä vertauskuvallisuus vahvistaa, millaista lisäarvoa tämä tuottaa: Vatikaanin 50-senttinen on kuulkaa kymmenen tavallisen arvoinen.