Sinnikkäästi sielun puolella

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”
Mt 16, 24-27

Sielu, unelmat ja päämäärät vahingoittuvat yhdessä

Eräänä iltapäivänä pari viikkoa sitten katselin televisiosta dokumenttia Göran Schildtistä. (Eläkeläinen voi semmoista iltapäivällä tehdä ja sitä paitsi eläkeläinen ei aina oikein tiedä, miten televisiota katsellaan muulla tavalla kuin ikään kuin suorana, silloin kuin sieltä jotakin tulee.) Ohjelma oli noin kolmenkymmenen vuoden takaa, niiltä ajoilta, kun Munkkiniemen kirkko oli neljissäkymmenissä, ja Schildt pohti pitkään maailman tilaa ja muutoksia. Hänelle oli selvää, kuinka ympäristö oli kärsinyt ja kärsi ihmisen toiminnasta. Mutta sitten hän jatkoi, ettei vain siitä ole kysymys. Samaan aikaan on toteutunut myös meidän ”unelmiemme ja päämääriemme vahingoittuminen”.

”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” – noin kuului tämän sunnuntain evankeliumitekstin keskikohta juuri noihin dokumentin aikoihin saakka. Vuodesta 1992 alkaen on puolestaan kysytty, ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa”. Itse asia ei siitä kuitenkaan miksikään muutu. Jos sielulle käy huonosti, ”se saa vahingon”, sitä ei mikään korvaa, ”sen menettää”.

Muut kuulemamme Raamatun tekstit vihjaavat – tai sanovat koko lailla suoraan – että nimenomaan pyrkimys ”voittaa maailma”, juuri yritys saada itselleen ja omakseen mahdollisimman paljon maailman hyvyyksiä, on äärimmäisen riskaabeli: ”Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon.”

Sielua ei parane parannella

’Sielu’ on sikäli jo kärsinyt yhteisen vahingon, että se on kielenkäytöstä – ja siis ajattelusta – lähes menetetty. Kukapa enää kysyisikään, ”kuinka on sun sielus laita”, niin tarpeellista kuin sellaiseen itsetarkasteluun olisikin yllyttää. Kaiken syväteologisen sielupohdinnan ohitse, alitse ja sivuitse ”sielussa” on kysymys meidän olennaisimmasta ytimestämme. Sielu on se osa meitä, joka kommunikoi niin Jumalan kuin toisten ihmistenkin kanssa. Sielu on se kohta meitä, jossa me olemme tämmöisinämme, ilman hankinnaisominaisuuksia. Sielu on ihminen sellaisenaan – se tällainen ihmisminä, joka on riippuvainen niin Jumalasta, toisista kuin jopa koko luomakunnastakin.

Sielu on useimmiten kuitenkin levoton eikä se hevin tunnista riippuvaisuuttaan. Sen vuoksi ihmisen on vaikeaa asettua Timoteuskirjeen suosittamaan rauhalliseen elämänmuotoon, ”rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen”. Jospa sittenkin tavoittelisin suurempaa valtaa, vankempaa varakkuutta, laajempaa näkyvyyttä, ja kiistattomampaa mainetta? Enkö silloin vain olisikin varma, että minusta ei ohikatsota, että minä kuulun joukkoon? Olisin varma, että minua arvostetaan, että minulla on vaihtoarvoa ihmissuhteiden markkinoilla.

Mutta mitä se hyödyttäisi ihmistä, jos hän tässä onnistuisikin? Minua voidaan, totta kyllä, ihailla sen perusteella, mitä minulla on, mutta se ei takaa, että minua rakastetaan siksi, kuka minä olen. Maailman voittaminen ei kartuta hyvää sielulle. Pikemminkin se vääntää sielua vinksalleen ja rasvoittaa sen. Vinoon kääntynyt ja turvonnut sieluparka tunnistaa olemisensa onnen enää vaivoin: sen on raskas kääntyä kohti Jumalaa, se tuskin jaksaa kurottautua kohti toisia eikä oikein pysty tunnistamaan luomakunnan kauneutta ja hyvyyttä saati pyhyyttä.

Kirkko pitää sielusta huolta

Sen vuoksi – sen vuoksi, että meidän lepattavat sielumme tarvitsevat tukea ja voimaa ja rohkaisua ja sitkeyttä – sen vuoksi tässä Tiilipolun alamäessä on jo ihmisiän ollut tämmöinen kirkko. Alkujaan seurakuntatalo, ulkoasultaan jokseenkin huomaamaton, mutta peruspointiltaan sitäkin huomattavampi. Vuosikymmenestä toiseen se on muistuttanut ja muistuttaa sekä silkalla olemassaolollaan että kaikella sillä, mitä sen suojissa tapahtuu, että kysymys ei ole määrästä, vaan laadusta; että hyvä elämä on annettua eikä hankittua; että ihmisen paikka on Jumalan, toisten ja luomakunnan yhteydessä eikä pyrkimyksessä omaehtoisuuteen, yläpuolelle tai irralleen; että kysymykseen ”rakastetaanko minua” ei ihailluksi tuleminen vastaa. Tai siis, yksinkertaisesti, tämä kirkko ei väsy kysymästä elämän kokoista tai jopa sitä suurempaa kysymystä: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?”

Meistä itse kukin on saanut tästä kaikesta hyvästä osansa. Molemmat poikani on kastettu täällä (kun minut itseni kastettiin, seurakuntataloa ei vielä ollut ja ehkä minut kastettiin kotona Puistotiellä). Juuri kastehan se ottaa mukaan siihen taivasten valtakunnan vaihtoehtoiseen logiikkaan, jota tämän sunnuntain evankeliumi ja tämä kirkko vastaansanomattomasti edustavat. Puolisoni on vihitty lehtoriksi juuri tähän kirkkoon. Ja kun lähdimme töihin Rotterdamin merimieskirkkoon, täällä meidät siunattiin matkaan. Ja palattuani tulin myös pyrkineeksi tänne kirkkoherraksi, vaikka prosessin pitkittyminen ja mutkistuminen sitten käänsikin pään ja tässä saarnatuolissa seisominen tuo mieleen myös nolostuttavia muistoja… Mieluummin muistelenkin vaikka sitä, kuinka vaikeaa aikoinaan oli ehtiä Rakuunantieltä kirkkoon edes yhdeksitoista; monesti silloin ajattelin isäni periaatetta, että vaikka alusta vähän myöhästyisikin, synnintunnustuksessa on joka tapauksessa hyvä syy olla mukana.

Muistot ovat monet ja monilla ne liittyvät juuri elämän käännekohtiin. Syntymään ja kuolemaan, konfirmaatioon ja avioliittoon vihkimiseen. Eikä syyttä, koska juuri niissähän elämä peilautuu semmoisuudessaan ja me näyttäydymme tämmöisyydessämme. ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois”, huomauttaa Timoteuskirje elämän alusta ja lopusta. Joskus viime vuosituhannen puolella minulle jäi mieleen kokeneen rovastin toteamus, joka koski käännekohdista ennen muuta kuolemaa: ”Ei silloin kysytä, mitä on saatu aikaan, vaan miten on rakastettu.” Tänään saman asian voisi pukea sanoiksi niinkin, ettei elämän käännekohdissa kiinnosta, mitä maailmassa on voitettu, vaan kuinka on rakastettu. Siitä kuinka on rakastettu on nimittäin kysymys, kun kysytään ”kuinka on sun sielus laita” tai kun halutaan varjella sielua vahingolta. Sielu, joka rakastaa, on terve ja sielu, jota rakastetaan, pysyy kunnossa. Mitä syvemmin ihminen elää rakkaudessa, sitä pienempi on riski ”menettää sielunsa” (1992) tai edes ”saada sielullensa vahingon” (1938).

Sielu viihtyy rakkauden ja olennaisuuksien elämänmuodossa

Puhe rakkaudesta on puhetta uskon elämänmuodosta; rakkaus ja usko ovat tällä kohdin keskenään vaihtoisia. Niinpä kun Timoteuskirje kehottaa pyrkimään ”rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen”, se jo ennen näitä yllyttää pyrkimään ”nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon”. Mitä kaikkea usko onkaan, se on luottamussuhde. Usko on luottamusta siihen, että me elämme rakkaudessa – Jumalan nimittäin – ja että me elämme rakkaudesta – nimittäin toinen toisiimme. Siksipä juuri usko on se ja sellainen mielenlaatu, joka rauhoittaa meidät luottamaan siihen, ettei kenenkään tarvitse yrittää parannella minuuttaan eikä koettaa kelpuuttaa itseään maailmalta haalittujen ja hankittujen lisukkeiden turvin. Ilmankos Timoteuskirje tiivistääkin: ”Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on.”

”Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on.” Kun Göran Schildt tunnisti ”unelmiemme ja päämääriemme vahingoittumisen”, hänkin ajoi takaa suurempaa yksinkertaisuutta, syvempää tyytymistä ja jo Ateenasta ja Jerusalemista alkaneen kulttuuriperinnön tunnustamista. Munkkiniemen kirkko oli tuolloin siis vasta nelikymppinen, mutta nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tarve tuollaiseen ”olennaisuuksien elämänmuotoon” on entistäkin ilmeisempi.

Matteuksen evankeliumi ja kirje Timoteukselle – ja siis tämän pyhän tekstit – kirjoitettiin jo hyvän aikaa ennen Munkkiniemen kirkon perustamisesta alkavan ajanlaskun alkua. Kuten myös tänne aikoinaan rantautuneet sisterssiläismunkit hyvin tiesivät, noissakin kirjoituksissa (niin kuin monissa muissakin) oli olennaiset suuntaviivat sellaiselle elämänmuodolle, jota ei tarvitse hävetä viimeiselläkään rannalla eikä Ihmisen Pojan päivänä. Mutta nyt se on juuri tämä kirkko ja juuri sen elämänyhteys, jossa ei väsytä kysymästä ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa” eikä kyllästytä antamaan vastaukseksi viisautta: ”usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on”.