Sielut saavat hoitonsa, kun Messias ratsastaa jälleen

Sielunhoitoyhtiö koko ihmisen asialla

Sen 150:n vuoden aikana, jona Suomen Merimieskirkkoon on ollut olemassa ja tehnyt työtään, on tapahtunut paljon. Muun muassa on tapahtunut niin, että Jeesus on ratsastanut Jerusalemiin 150 kertaa. Aina jotenkin samaan Jerusalemiin eikä kuitenkaan samaan koskaan: kysymyshän ei ole vain siitä kaupungista siellä, vaan näistä meidän asuinpaikoistamme täällä. Sekä paikat että ihmiset, sekä kaupunki että ne, jotka ”menivät häntä vastaan huutaen”, ovat muuttuneet. Mutta asetelma itsessään ei muutu: yhä huudetaan hoosiannaa, jotakin ylistyksen ja avunhuudon välimailta. Intoileva toivo ja epäröivä pelko menevät sekaisin – niin kuin ne vaivatta ovatkin mennäkseen. Asetelman pysyvyyden – ja ajan muutoksen – tunnistaa merimieskirkossakin.

 In de 150 jaar dat de Finse Zeemanskerk bestaat en haar werk doet, is er veel gebeurd. Onder meer is Jezus 150 keer op een ezelsveulen Jeruzalem binnengereden. Altijd op de een of andere manier naar hetzelfde Jeruzalem en toch nooit naar hetzelfde: de vraag gaat niet alleen over die stad daar, maar over de plekken waar wij hier wonen. Zowel de plaatsen als de mensen, zowel de stad als allen die ‘luidkeels roepend voor hem uit liepen of achter hem aan kwamen’ zijn veranderd. Maar de vormgeving zelf verandert niet: er wordt nog steeds hosanna geroepen, iets tussen lof en hulpkreet.

Kukaan merimieskirkon varhaisista vaiheista kertova ei malta olla lainaamatta alkuperäistä nimeä – niinpä en minäkään. ”Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö” ei jätä epäselväksi, mistä on kysymys. Äkkiseltään vain arkaaiselta maistuva nimi onkin muuten suorastaan huippumoderni. Se on samaa sukua kuin muut nimekkeiksi muutetut organisaatiokaaviot tyyliin ”Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin Lapuan terveyskeskuksen vuodeosasto” – simppelimmin siis ”kaupunginsairaala”. Mutta vanhaa merimieskirkon nimeä kannattaa hehkuttaa ennen muuta siksi, että se tosiaan kertoo, mitä haluttiin olla ja minkälaiseksi avuksi haluttiin tulla.

Vielä 1800-luvun lopulla ihmisillä, merimiehet mukaan lukien, oli aivan yleisesti sielu. Sielunelämää oli kyllä enemmänkin – joitakin saatettiin luonnehtia nimenomaan ”sielukkaiksi” – mutta ennen muuta sielu oli Jumala-yhteyden orgaani. Vaikka suomalaiset merimiehet ulkomaan satamissa tarvitsivat – ja totisesti tarvitsivat – monenmoista käytännön apua sairaina, vangittuina, ryövättyinä tai vain kielitaidottomina, rahattomina ja petkutettuina, silloisen outonimisen merimieskirkon tuki tähtäsi kokonaisiin jumalanluomiin, sieluineen kaikkineen. Ihminen kun ei ”elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo”. Siksi sieluja oli hyvä hoitaa, ulkomaansatamissakin. Ja ihan yhtiön voimin.

Ihminen on kokonainen vain kohdatessaan

Kokonaisvaltaiselle lähestymistavalle annettiin myöhemmin yksinkertaisempi nimitys ’sisälähetys’, jonka alalaji ”merimieslähetys” epäilemättä on. ”Ulkolähetykseen” kaukomailla keskittynyt Suomen lähetysseura oli perustettu jo muutamaa vuotta aiemmin, 1859. Suuntautui missio sitten kauemmas tai lähemmäs, omiin tai vieraisiin, sen tavoite oli yhtäläinen: auttaa ihmisiä Jumala-yhteyteen ja elämään ihmisarvoista elämää toinen toistensa yhteydessä. Ja kun ”missuuna”, niin kuin merimiehet sitä tapasivat nimittää, nyt on jo pitkään ollut ”merimieskirkko”, samasta on edelleen kysymys, yhteydestä. Ihminen kun on edelleen ja aina vain semmoinen jumalanluoma, joka voi huonosti erillään ja hyvin yhdessä. Raamattua ei tarvitse lukea kuin toiseen lukuun, riittää, että kääntää sivua kerran, jotta voisi lukea (Gn 2, 18): ”Herra Jumala sanoi: ’Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään.’”

Ihmisen ei ole hyvä erillään vaan luona, ei kaukana vaan läsnä, ei yksin vaan vuorovaikutuksessa. Tämä pätee ihmisestä kaikeksensa, sieluineen ja ruumiineen; Vanhassa testamentissa sielu (nefesh) muuten tarkoittaakin elävää ihmistä kaikkineen. Kokonainen ihminen on kokonainen vasta kohdatessaan toisen. Niin kuin joskus viime vuosituhannella julkaistun merimieskirkkoteologian kirjoittaja niin osuvasti ja yhä yhtä pätevästi ihmisen määrittelee (Muukalaisuuden aika, s. 60): ”Ihminen on Jumalan uhkayritys, subjektiksi eriytetty mahdollisuus vastata kutsuun tulla itsekseen toinen toisensa ja Jumalan kohtaamisessa.”

Reunalta näkee ja sivusta tajuaa

Parhaiten ihminen ymmärtää tämän tilansa ja paikkansa, kun on jonkun verran reunalla ja vähäsen syrjässä. Vallan keskipisteessä, maineen kukkuloilla, teoretisoinnin norsunluutornissa ja vaurauden vakaalla maaperällä ihmisestä pakkaa tulemaan itseriittoinen. Vaan sehän on harhaa se, että ihmiselle riittäisi hän itse: hänen onnensa, olemassaolonsa mieli ja elämänsä tarkoitus ei ole hänen omassa varassaan. Itsekeskeisyys autioittaa mielen, koska jokaisen ihmisen keskipiste on hänen ulkopuolellaan. Kaikki, mikä irrottaa meidät muista mihin tahansa luuloteltuun paremmuuteen, valmistelee sielun surmaa. Niin kuin filosofi osuvasti huomauttaa (Wittgenstein 1940): ”Pyri siihen, että sinua rakastetaan – ei siihen, että sinua ihaillaan.” Älä toisin sanoen pyri keskipisteeksi, vaan tartu olemassaoloa reunasta kiinni ja heittäydy toisten varaan sellaisena kuin olet.

Niin kuin tiedämme, Galilean meren kalastajien Kristus-uskosta kehittyi kristinusko itäisen Välimeren satamissa ja kaupungeissa, kun uuden kummallisen uskon julistajille alkoi kerääntyä kuulijakuntaa kansalaisyhteiskunnan laidalta ja vähän laitapuolen kulkijoistakin. Joukko koostui merimiehistä, karkotetuista, kauppiaista ja muuttajista – he olivat ylipäätään ihmisiä, jotka tulivat jostakin toisaalta ja olivat tavalla tai toisella vieraita ja muukalaisia. Tätä alkuperäistä kristillistä elämänkokemusta voi ymmärtää erinomittain juuri merimieskirkossa, jonka ”seurakunta” aina on ollut liikkeellä ja poissa, muualta eikä keskeltä. Jo toissa vuosisadalla silloinen Suomen Merimieslähetysseura ymmärsi ottaa piiriinsä myös siirtolaiset: kokemus osoittaa nopeasti, että kaikki tarkat rajanvedot ovat keinotekoisia.

Zoals we weten ontwikkelde het Christusgeloof van de vissers van het Meer van Galilea zich tot het christendom in de havens en steden aan de oostelijke Middellandse Zee, toen de predikers van het nieuwe vreemde geloof hun luisteraars uit de marge van de burgermaatschappij en een klein deel van de voorbijgangers begonnen te verzamelen. De menigte bestond uit zeelui, kooplieden en emigranten; het waren over het algemeen mensen die ergens anders vandaan kwamen en op de een of andere manier vreemdelingen en vreemden waren. Deze oorspronkelijke christelijke levenservaring kan juist het beste worden begrepen in de zeemanskerk, waarvan de ‘gemeente’ nog steeds in beweging en onderweg is, ergens anders vandaan en niet in het midden. Al in de negentiende eeuw begreep de toenmalige Finse Zeemansmissievereniging dat zij ook de emigranten omvatte.

Maailma muuttuu, mutta isous ei koskaan ole suuruutta

Toch voelden we in de jaren tachtig een zekere superioriteit in Rotterdam, vooral vergeleken met Londen en Hamburg, omdat we meer schepen hadden dan waar dan ook. We waren er trots op dat de kerk 365 dagen per jaar open is, behalve in schrikkeljaren. Dat wilden we behouden en we zorgden er ook voor dat er bij de zeemanskerk niets kon gebeuren waar de bemanning van een schip dat onverwachts in de haven aankwam niet aan mee kon doen: er liggen foto’s in het dossier waarop de zeelui deel uitmaken van een kinderfeestje en meedoen aan het zogenaamde “visspelletje”. Nu, veertig jaar later, ziet de wereld er anders uit: de tijd verandert!

Vielä 1980-luvulla me tunsimme Rotterdamissa tiettyä ylemmyyttä erityisesti Lontooseen ja Hampuriin nähden, koska meillähän kävi laivoja enemmän kuin missään; joskus niitä oli yhtä aikaa satamassa puolikin tusinaa. Ylpeilimme sillä, että kirkko on auki 365 päivää vuodessa – paitsi karkausvuonna. Halusimme pitää ja myös pidimme huolta siitä, että merimieskirkolla ei voi tapahtua mitään, mihin yllättäen satamaan tulleen laivan miehistö ei voisi ottaa osaa: tallella on valokuvia, joissa merimiehet ovat mukana lastenjuhlassa ja osallistuvat ongintaan. Nyt 40 vuotta myöhemmin maailma on toisen näköinen – osin sellainen, jota me ennakoimme ja johon me aloimme valmistautua. Aika muuttuu, mutta ote pitää, niin tuumimme…

Joskus 1980-luvulla oli mahdollista ennakoida – niin Rotterdamissa kuin joka paikassa, missä Merimieskirkko toimi – että Suomen lipun alla seilataan yhä vähemmän, että Suomen satamiin tulee edelleen kymmenien maiden merenkulkijoita ja että ulkomaankirkkojen piirissä oleva väki koostuu olennaisesti maassa asuvista suomalaisista. Mutta erinäisistä käänteentekevistä seikoista kellään ei ollut harmainta aavistusta.

Ensiksikään siitä me emme tietenkään olleet mitenkään jyvällä, että tämä 20-luku olisi tällainen, kaikkea muuta kuin iloinen. Maailmanhan piti olla yhä enenevässä määrin ”kylä”, yhteinen ja yhdessä hoidettava. Intressit ja huolet oletettiin jaetuiksi ja pelisäännöt yhteisiksi. Niin kuin näytti olevankin, kunnes vahvojen valtioiden johtoon nousivat jumalattomat johtajat, jotka eivät tajua, ettei isottelu ei tee itsestä eikä omasta maasta suurta. Hehän eivät ymmärrä, kuka, miten ja millainen on ratsastanut ja ratsastaa kaikkiin vallan keskuksiin ja kääntää kaiken lopullisesti nurin niskoin. Nyt on niin ja on jo vuosituhannet ollut, että ”joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja on johtaja, olkoon kuin palvelija” (Lk 22, 26).

Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin – sadattaviidettäkymmenettä kertaa merimieskirkon historian aikana ja melkein kahdettatuhannetta kertaa ylipäätään – hän todellistaa sen, että pienin on suurin. Toisaalta Jeesus ottaa aivan tietoisesti kuninkaan ja jopa Messiaan roolin, profeetta Sakarjan kirjassahan (9, 9) ”oli kirjoitettu”, että kun ”kuninkaasi tulee, hän ratsastaa nuorella aasilla”. Mutta toisaalta kuninkaan ratsuna tosiaan köpöttelee ihan vain pikkuinen aasi – sellaisen messiasroolin hän ottaa. Suuruus ei ole isoutta. Suuruus ei perustuu valtaan eikä sen käyttöön. Tämä on klassinen, ikiaikainen ja naseva kristillinen perustotuus meidän itse kunkin ainaiseksi muistamiseksi.

Kännykkä ei korvaa ihmistä eikä netti Jumalaa

Mutta toista ratsastukseen liittyvää juttua meidän on vaikeampaa tajuta tai omaksua tai edes kunnolla havaita. Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin niin-ja-niin-monetta kertaa jossakin yleisessä historiassa ja meidän itse kunkin omassa henkilöhistoriassa – kukapa silloin nostaisi katseensa kännykästään? Evankeliumin mukaan ”koko maailma juoksee hänen perässään”, mutta ei se niin tee.

Kirkko kaikkineen (ja merimieskirkko varsinkin) oli – kuten sanottu – reunojen ja laitojen; sitä leimasi vieraus, toiseus ja muukalaisuus. Vaan mitä tuosta kaikesta on jäljellä maailmassa, jossa ’lähellä’ ja ’kaukana’ tai ’oma’ ja ’vieras’ eivät merkitse mitään? Kun voi olla ”kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa”, onko paljoakaan ja koskaan missään tietyssä? Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, mitä sitten: miksi juuri tämä tapahtuma kaikkien tapahtumien joukossa olisi erityinen – eikö peuspeukutus ja -tykkäys riitä?

On itsestään selvää, millaista hyvää ja millaista kivaa netti tarjoaa – ja kaikkihan on tarjolla kaikkialta ja kaikkialla kaiken aikaa. Silti ei se ole ihan väärillä jäljillä, joka alkaa muistella sellaistakin kirjoitetun kuin ”mitä se hyödyttäisi ihmistä, että voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielulleen” – siis lakkaisi kaipaamasta rakkautta, ihmisen läsnäoloa ja Jumalaa. Ja jos kerran kirkon ja sen uskon ytimessä on semmoinen taju, että ”me olemme täällä vieraita ja muukalaisia”, kukapa tällaisesta vastakulttuurista enää pystyy pitämään kiinni? Ja mitäpä siis tuosta evankeliumissa kerrotusta aasinratsastuksesta voisikaan saada irti?

Sitä oli aikoinaankin vaikea tajuta; meille kerrotaan, kuinka ”opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä”. Ymmärrystä sumensi vielä äkillinen käänne, jossa juhlitusta messiaskandidaatista sukeutuikin yksinäinen ratsastaja tai pikemminkin kaikkien toiveiden pettäjä ja ristille raahattava hylkiö. Niinpä vasta ”kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin”. Opetuslapsien ymmärryksen hitauden siis voi ymmärtääkin, mutta nähtäväksi jää, mitä ja milloin meille kirkastuu. Jos kirkastuu.

Als Jezus opnieuw op een ezelsveulen naar Jeruzalem rijdt, rijdt hij daarheen dwars door alle tijden en door alle veranderingen. In alle stadia is de vraag altijd dezelfde: kracht die perfectioneert in zwakte en hoop die ontspruit uit hopeloosheid. Als je dit kunt zien, dan is het vanaf de zijkant. Als iemand dit begrijpt, dan is hij een vreemdeling in zijn tijd en wereld. Als dit een band opbouwt tussen sommigen, dan zijn dat degenen die naar liefde verlangen en niet op zoek zijn naar bewondering.

Kun Jeesus taas ratsastaa Jerusalemiin, hän ratsastaa sinne halki kaikkien aikojen ja läpi kaikkien muutosten. Kaikissa vaiheissa on aina kysymys samasta: heikkoudessa täydellistyvästä voimasta ja toivottomuudessa versovasta toivosta. Jos jostain tämän näkee, niin reunalta. Jos joku tämän ymmärtää, niin ajalleen ja maailmalleen vieras. Jos joidenkin kesken tämä rakentaa yhteyden, niin niiden jotka kaipaavat rakkautta eivätkä etsi ihailua. Ja jos jostakin on syytä pitää huolta, niin Jumala-yhteyden orgaanista: jos jotakin on syytä hoitaa niin sielua, uhanalaista ja mittaamattoman arvokasta.