Seuraavinakin päivinä yhtä

Olemme kokoontuneet muistamaan holokaustia [siis] päivää myöhemmin kuin muualla. Syyt ovat käytännölliset, mutta tähän aikataulutukseen voikin itse asiassa kätkeytyä — tai siitä voi pikemminkin paljastua — merkittävä viisaus.  Eilen oli Auschwitzin keskitysleirin vapautumisen 80. vuosipäivä, mutta seuraavan päivän ja sitä seuraavien päivien 80-vuotispäivillä on meille edelleen painavaa sanottavaa. Mitä sitten tapahtui, millaista oli kaiken sen jälkeen?

Kun 40 vuotta sitten asuimme Hollannissa (ja kun sodasta ja vainosta siis oli kulunut vasta 40 vuotta), sikäläisessä lehdessä uutisoitiin tutkimuksesta, joka koski takaisin palanneita juutalaisia ja heidän vastaanottamistaan. Minulle jäi pysyvästi mieleen — ja mieltä vaivaamaan — ettei kokemus aina suinkaan ollut yllättyneen riemukas. Usein se päinvastoin oli yllättävän tympeä: jaha, eikös teitä tapettukaan?

Kuulostaa karmealta eikä syyttä: sitähän se on. Miten tuommoinen on ollenkaan mahdollista? Tutkija selitti asiaa mielestäni varsin uskottavasti. Kysymys ei ollut vain siitä — vaikka raadollisimmillaan siitäkin — että pidätettyjen ja pois vietyjen juutalaisten koteja ja omaisuutta oli otettu omaan käyttöön. Omittu tuntui omalta eikä siitä olisi luopunut. Kattavin selitys oli kuitenkin siinä, että juutalaisista oli vainon myötä tullut yhä enemmän joitain toisia, jokin sellainen ryhmä, johon oma turvallisuuden tarve oli estänyt samastumasta. Naapurit olivat lakanneet olemasta meidän naapureitamme ja vielä enemmän: he olivat lakanneet olemasta meitä, ne olivat alkaneet olla niitä. Etäisyyttä ottaneet eivät enimmäkseen edes huomanneet, miten olennainen muutos heissä oli hiljakseen tapahtunut.

Vaikka tuo torjuva tympeys laantuikin muutamassa kuukaudessa, sen opetuksen on syytä jäädä elämään, kun nyt ollaan holokaustin LXXX muistopäivässä plus yksi päivä. Vaivihkainen vieraantuminen uhanalaisista ei ole pelkkää historiaa, vaan vastaava mielen mekanismi tyrkyttäytyy meihin itse kuhunkin yhä: kunhan en kuulu yhteen niiden kanssa, jotka ovat syrjäytettyjä ja torjuttuja — saati vainottuja ja sorrettuja — olen turvassa syrjäyttämiseltä, torjunnalta, vainolta ja sorrolta. Minä ja meikäläiset, toisin kuin ne ja sellaiset.

Jokainen kristitty tietää — ja jokaisen on syytä se myös muistaa ja sitä todellistaa — että Kristuksen seuraaminen vie aivan toisenmoiseen todellisuuteen. Jos jokin on ihan vesiselvää, niin se on kaikkien sulkeminen siihen saman arvonannon ja ihmisarvon tunnistamisen piiriin, joka Jeesuksen toiminnassa kertautumalla kertautuu. Sinä aikana oli uutisarvoista näyttää, että lapset, naiset, vammaiset, sairaat ja julkisyntiset ovat meitä. Myös nyt meitä ovat me kaikki jumalanluomat.

Sekin tuli aikoinaan näkyväksi, että meitä ovat myös samarialaiset ja roomalaiset ja kanaanilaiset — siis vierasheimoiset ja toisuskoiset. Tämä on meidän kristittyjen jatkuva oma kotiläksy, mutta Turussa me opettelemme olemaan meiksi, siis olemaan ihmisiksi, kukin oman uskontomme pohjalta. Kun me jatkuvasti tapaamme, me emme voi olla toisillemme vain joitain toisia vaan juuri meitä. Kun me lähdemme yhdessä rauhankävelylle, me tunnustamme yhdessä, mitä meidän kaikkien rauhaan kuuluu. Me kävelemme poispäin kaikista maailman auschwitzeista ja kohti kaikille kuuluvaa rauhan, turvallisuuden ja ihmisarvoisen elämän maailmaa. Kohti seuraavia ja parempia päiviä.