Sanoista suurimmat selittävät selittymättä

Luin vuosia sitten Raymond Carverin novellikokoelman Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.  En pitänyt siitä, vaikken sen taidokkuutta kiistäkään. Mutta nimi jäi kaihertamaan ja sitä tuli suorastaan kaava. Mistä me puhumme, kun puhumme oikeudenmukaisuudesta? Mistä me puhumme, kun puhumme armosta? Elämän suurimmista asioista käytettävät sanat pakenevat tehokkaasti määrittelyä; vaikka niillä selitetään kaikkein tärkeintä ja kaikkein olennaisinta todellisuutta, niitä itseään on vaikea selittää ja työläs kuvata. Kun tulee kerrankin kysyneeksi, mistä me puhumme, kun  puhumme rakkaudesta, huomaa joutuvansa aina ja vain tyytymään osavastauksiin ja otatteluihin. Kysymys on ainakin tästä, ehkä myös tuosta.

Toisaalta ei ole niin väliäkään tietää, mistä me puhumme, kun me puhumme rakkaudesta. Vaikkemme tietäisikään, kyllä me osaamme ’rakkaus’-sanaa aivan hyvin käyttää. Kyllä me tiedämme, miten se kielessä käyttäytyy ja mihin se sopii. Mutta toisaalta ei ole haitaksi sekään, että silloin tällöin pysähtyy kuulostelemaan, mitä tulikaan sanotuksi. Mistä puhuttiinkaan, kun rakkaudesta puhuttiin.

Äsken lukemani evankeliumi sanoo vastaansanomattomasti, että rakkaudesta opetuslapsi tunnetaan. Mikäpä siinä, toivottavasti, mutta sitä kannattaa kuulostella, että tämä rakkaus on niin keskinäistä. Se keskittyy toinen toiseen; mahtaako siitä säteillä tai heijastua mitään tuon toisiaan lämmittävän veljes- ja sisaruspiirin ulkopuolelle? Tähänkö Jeesus tähtää ja tästäkö hän puhuu kun hän puhuu rakkaudesta?

Tuskinpa vain. Tätä kahteen kertaan annettua käskyä on yhtä kaikki syytä kuunnella tarkkaan ja ottaa siitä vaari: ’Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.’ Tätä kehotusta ei hevin voi pitää pelkkänä kainona toivomuksena – uuskäskyksihän sitä jo nimitetäänkin – kun sen noudattaminen viittaa itse Kristukseen. Jos kaikki tuntevat toisiaan rakastavat hänen opetuslapsikseen, mitähän mahtaa osoittaa keskinäinen kyräily, epäluottamus ja vihanpito?

Jokin vuosi sitten hollantilainen sosiologi kertoi ryhmälle suomalaisia tutkimuksestaan, jonka kohteena olivat sellaiset ihmiset, jotka – niin kuin hän heitä nimitti – vielä olivat ’toisella jalalla kirkossa’. Häntä kiinnosti erityisesti se, miksi nämä kirkkojensa jäsenet olivat astumaisillaan ulos. Muitakin syitä oli, mutta peräti keskeinen oli riitaisuus. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että te kyräilette toisianne, ette luota toisiinne ettekä ainakaan toisianne rakasta – mikäpä sen tehokkaammin saa nostamaan toisenkin koiven kirkosta ulos? Ketä kiinnostaa opettaja, jonka oppilaat eivät siedä edes toisiaan?

Tuskinpa siis Jeesus halusi sanoa, että rakastakaa vain toinen toistanne. Pikemminkin hän – ihmismielen syvyydet hyvin tuntevana – tahtoi painokkaasti kehottaa, jopa käskeä: ’Rakastakaa nyt alkajaisiksi edes toinen toistanne!’ Edes läheisimpiänne, edes samaan kutsuun vastanneita, edes kanssakulkijoitanne! Tunnistakaa toinen toisenne rakkauden arvoisiksi ihmisiksi ja olkaa, Herran tähden, ihmisiksi!

Siitä on hyvä alkaa. Läheltä ja pienestä piiristä. Siksikin, että on vaikeata rakastaa, ellei itse ole saanut rakkautta osakseen. Jos soisi oppivansa, voisi olla sellainen opetuslapsi, joka harjaantuu hyvyyteen, kunnioitukseen ja rakkauteen lämpimässä yhteydessä ja tiiviissä keskinäisyydessä. Mutta kun me, me kristityt, puhumme rakkaudesta, emme me pelkästään tästä puhu.

Carverin novellikokoelman epäviihtyisyys – se, miksi en siitä pitänyt – johtuu olennaisesti siitä, mihin sen tietynlainen laadukkuuskin perustuu: se on niin oikoista, niin ihanteetonta, niin toteavaa. Niin kuin muuan kirjan arvostelija toteaa: ’Carver ei tunne mitään häpyä, hänelle ei mikään ole pyhää.’ ja ’Carver on vapaa pudotus, jossa … jopa vähimmäinen hienotunteisuus riisutaan myös lukijasta. ’ (Leena Lumi) Carver siis tuntuu esittävän kysymyksensä muodossa, joka samalla ennakoi siihen jokseenkin karua ja kolkkoa vastausta: ’Mistä kummasta me itse asiassa olemme puhuvamme – jos mistään – kun me puhumme jostain ns. rakkaudesta?’ Kun Carver puhuu rakkaudesta, hän ilmeisesti puhuu jostakin, joka puuttuu. Ja kun se puuttuu, puuttuu sen mukana kaikki: myötätunto, hienotunteisuus, kunnioitus ja toisen hyvää etsivä hyvyys.

 Vaan voi meitä, jos se, mistä me puhumme, kun me puhumme rakkaudesta, on jotakin joka tyystin puuttuu tai joka kohdistuu vain toinen toisiimme. Meidän kielemme on solmussa ja kielioppimme sotkussa, ellei rakkaus ole meille paitsi mielenlaatu myös elämänmuoto, paitsi tapa nähdä toiset ihmiset ja koko maailma myös tottumus elää toisten arvoa ja hyvää edistäen. Kun me, me kristityt, puhumme rakkaudesta, me puhumme siitä mitä me puhumme, mutta yhtä aikaa myös siitä mitä me teemme. Ja me puhumme myös sanoista, jotka ovat tekoja. Ja sanattomuudesta, joka puhuu rakkaudesta.

Tänään me juhlimme 50-vuotiasta Porin sairaalasielunhoitoa. Sairaalasielunhoitaja ei ole sairaalassa vain tai ensisijaisesti siksi, että hän ojentaisi janoiselle nokkamukin, silittäisi silmille valahtaneet hiukset pois mummon kasvoilta tai peittelisi paremmin vilusta värisevän. Mutta hän tekee niinkin sen saman vuoksi, miksi hän sairaalassa on: osoittaakseen ja todellistaakseen sitä rakkautta, josta me kristityt toivottavasti puhumme, kun me puhumme rakkaudesta. Samalla tulee jotakuinkin vastatuksi siihenkin kysymykseen, mistä me puhumme, kun me puhumme armosta: me puhumme sellaisesta rakastavasta huomioon ottamisesta ja kunnioituksesta, jossa toinen ihminen kokee tulevansa tunnistetuksi sellaisenaan ja jossa hänen arvonsa tunnustetaan tällaisenaan.

Tämä tapahtuu kaikessa raihnaisuudessa ja kaikessa hauraudessa, niin myös kaikessa  ahdistuksessa ja kipeydessä. Sellaisena sairaala sairaalapappeineen (ja muine samaa hyvyyttä välittävine henkilökuntineen) on eräänlainen koko kirkon kuva. Se on jopa tavallaan sakramentaalista todellisuutta; sakramenttihan on vanhan määritelmän mukaan ’näkymättömän armon näkyvä merkki’. Sitä, mitä kirkko on, sen sairaala näyttää. Martti Lutherin mukaan kirkko parantumattomien ihmisten sairaala.

Näin hän sanoo – sekä ylipäätään meille kaikille että erikseen papeille ja piispoille: ’Piispa ja saarnaaja olkoon kuin sellainen, joka hoitaa sairaita. Tämä seurustelee näiden kanssa varovasti, jakaa hyviä sanoja, puhuu hienosti ja ystävällisesti sairaitten kanssa ja ahkeroi kaikessa heidän kanssaan. Niin pitää myös piispan ja papin menetellä. Hänen ei ole kuviteltava muuta kuin että hänen hiippakuntansa ja seurakuntansa on parantola ja parantumattomien ihmisten sairaala , jossa hänellä on hyvin monia ja monenlaisia sairaita.’

Yhtä aikaa kuin kuva kirkosta ja miksei maailmastakin sairaalana muuttuu hiukan kurjemmaksi kuin miten niitä yleensä tulisi kuvanneeksi, se muuttuu myös pehmeämmäksi. Kun elämä näyttäytyy väistämättömänä ja kaikkia koskettavana sairasteluna, siitä rapisee joutava kiillottaminen, uuvuttava pärjäämispakko ja rasittava yltiöreippaus. Toisin kuin Carver tuntuu haluavan sanoa, milteipä kaikki inhimillinen on pyhää – sellaista, jonka tungetteleva koskettaminen ja käsitteleminen ei ole sallittua. Kaikkeen hiipii hienotunteisuus ja kaikkea lähestytään myötätunnolla.

Siinä kuin sairaalapappi on kävelevä kirkko, joka pystyttää alttarin aina sinne missä sitä kulloinkin tarvitaan, itse kukin meistä tekee kristittynä samaa. Me olemme käveleviä kirkkoja: omalla olemisellamme me jokainen totisesti todistamme, että kirkko on parantumattomien ihmisten sairaala. Mutta samalla me pystytämme alttareita toinen toisillemme: osoittaessamme toinen toisillemme hyvyyttä ja kunnioitusta, me avaamme suoran näkö-, kuulo- ja kosketusyhteyden meihin samastuvaan kipujen mieheen ja sairauden tuttavaan, Kristukseen siis.

Siitähän kaikki tuntevat meidät hänen opetuslapsikseen, jos me rakastamme niin toisiamme kuin ihmisiä ylipäätään. Ja mistä me puhummekaan, kun me puhumme rakkaudesta: tästä rajattomasta myötäelämisen elämänmuodosta, johon meidän Herramme on meidät ottanut ja josta hän ei näytä laskevan meitä ulos.