Toimeen tarttuminen lopettaa halvaantuneen odottelun

Betesdan lammikolla ja Vehmaan kirkolla on erityinen yhteinen piirre: lammikkoa – tai ilmeisesti pikemminkin kaksoisaltaita – reunusti Johanneksen mukaan viisi pylväshallia, kirkko muodostuu viidestä peräkkäisestä holvista. Yhtäläisyys ei kuitenkaan ole vain rakenteellista. Kumpikin paikka on näet sellainen, jossa Jeesus toimii. Kummassakin paikassa hän auttaa jaloilleen. Kummassakin paikassa hän antaa voimaa elää. Ja kummassakin paikassa käy väistämättä ilmi, että meidät on kutsuttu jakamaan elämän lahjoja ja Jumalan hyvyyttä toinen toisillemme.

Ei ole ihan varmaa, miksi Johannes kertoo meille, että pylväshalleja oli viisi. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen kaikkein yksinkertaisin selitys: koska niitä nyt vain oli viisi ja koska näin tulee kerrotuksi, että sairaita oli paljon, kokonaista viisi pylväshallillista. On kuitenkin mahdollista, että vertauskuville herkkä ja niitä mielellään viljelevä Johannes ajoi takaa muutakin. Ehkä viisi pylväshallia viittaavat viiteen Mooseksen kirjaan, juutalaisen uskonnon perustaan. Ehkä tarkoitus on, sivumennen tai sitten aivan nimenomaan, huomauttaa, että niin kauan sitä joutuu onnettomana ja apua turhaan odottaen makaamaan tämän vanhan uskon varassa, kunnes Jeesus tulee ja suvereenisti muuttaa kaiken.

Ehkä näin on – tai sitten ei. Toinenkin numero kuin viisi viittaa kuitenkin samaan suuntaan. Se mies, jota Jeesus puhutteli ja jonka hän paransi, oli maannut matollaan 38 vuotta. Kun Mooses viidennen Mooseksen kirjan alussa (2:14) käy läpi erämaavaelluksen historiaa, hän toteaa: ’Vaelluksemme Kades-Barneasta Seredin jokiuoman ylitykseen saakka kesti kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Sinä aikana kuolivat Egyptistä lähteneen sukupolven kaikki asekuntoiset miehet, kuten Herra oli vannonut.’ Johannes saattaa haluta vihjata, ettei 38 vuoden kamppailu ja vaellus vienyt ketään perille, kun ainakin kaikki työikäiset uupuivat matkalle: niin ei nytkään 38 vuoden odotus ja toivominen vanhoissa puitteissa ja samassa viidessä pylväshallissa tuottanut mitään tulosta, vaan vasta aivan uusi Jumalan voimannäyttö. Jeesus ei edes auta halvaantunutta veteen, jonne hän oli vuosikausia turhaan yrittänyt, vaan sen kuin käskee suoraan: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele.’

Ei pykälin ylös, vaan teoin alas

Ehkä Johannes halusi sanoa jotakin tuollaista ja ehkä hänen ensimmäiset lukijansa ja kuulijansa ymmärsivät asian tuohon tapaan. Mutta mitä tämä meille kertoo, meille näiden viiden holvin alla? Meille, joiden ajatukset Betesda-kertomusta kuunnellessa saattavat aivan perustellusti karata myös tuumaamaan, miten sitten meillä erikoissairaanhoito järjestetään – tuollaiset odotusajat ja tuollainen jonotusjärjestelmä tai pikemminkin sen puuttuminen eivät tule mitenkään kysymykseen.

Ei evankeliumi tietenkään ihan erikoissairaanhoidosta puhu eikä varsinkaan anna sen organisoinnille suuntaviivoja. Mutta kertoessaan Kristuksesta ja hänen suoraviivaisesta ja kuvia kumartelemattomasta toiminnastaan se silti väkisinkin kääntyy siihen arkeen ja tavalliseen elämään, jota me nyt ja täällä elämme – ja jota tuumailemaan itse Jumalan edessä me viiden holvikaaren alle viikoittain kokoonnumme. Evankeliumi kun ei ylipäätäänkään kerro meille, miten meidän tulisi kohottautua Jumalan luo, irtaantua ruumillisuudesta ja henkistyä: se päin vastoin toistamalla toistaa, kuinka Jumala Kristuksessa tulee meidän luoksemme, kiinnostuu meidän iloistamme ja vaivoistamme ja käy käsiksi käsinkosketeltavaan. Jokainenhan muistaa Johanneksen evankeliumin toistetuimman jakeen, pienoisevankeliumiksikin nimitetyn; sen mukaan ’niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa’. Tätä maailmaa, tätä meidän maailmaamme, tätä Vehmaata, tätä meidän elämistämme ja olemistamme.

Betesdan lammikolla tämä ainut Poika, Ihmisen Pojaksi itseään nimittävä, näyttää, miten tässä maailmassa ollaan ihmisiksi. Siten, että ollaan herkkiä toisten ihmisten tarpeille ja varsinkin hädälle: vuosisatoja myöhemmin Luther jatkoi kirkkaasti samalla linjalla väittäessään, ettei Jumalan laki niinkään ole missään kirjoitettuna, vaan lähimmäisen tarve. Jeesus näytti saman tekona: hän paransi pitkään kärsineen, avuttomaan tilaan joutuneen ja muiden apua vaille jääneen, vaikka oli sapatti, joka kielsi kaiken työnteon tapaisenkin (ehkä parantamisenkin, muttai ainakin patjan kantamisen). Tai ehkäpä hän ei parantanut vaikka oli sapatti vaan juuri siksi, että oli sapatti: näin tuli silloin ja kaikiksi ajoiksi selväksi, missä järjestyksessä mennään. Ensin on toisen tarve, kipu ja hätä, vasta sitten sääntö, laki tai ohje.

Herra toimii Vehmaallaan armossaan ja voimassaan

Vanhaan ja ihan oikeastikin hyvään kristilliseen tapaan kuuluu tällä kohdin todeta olevansa kelvoton syntinen. Se on realismia: kukapa meistä olisi pystynyt olemaan niin tarkkaavainen, valpas ja ahkera, että olisi herkeämättä vastannut toisten tarpeisiin? Jos Jumalan laki tosiaan on yhtä kuin meidän lähimmäistemme tarve, semmoinen laki kyllä jää täyttämättä. Jääköön vain, jääköön sitten – mutta mepä seuraamme Kristusta, lain täyttänyttä. Emme siksi, että jäljittelisimme häntä vaan siksi, että hänen läheisyytensä ruokkisi meissä myötätuntoa, ystävällisyyttä, reiluutta ja jopa rakkautta. Hän ei ole meille saavuttamaton esimerkki eikä meidän pienuutemme säälimättömästi paljastava mittapuu. Hän on mukaansa tempaava hyvyys, hänen työtoveruutensa antaa voimaa ja hänen puoleensa kääntyminen ruokkii toiveikkuutta ja luottamusta.

Mitä me kuulimmekaan apostoli Paavalin kirjoittaneen korinttilaisille: ’[Jumalalla] on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. Onhan kirjoitettu: ’Hän jakelee, hän antaa köyhille, hänen hyvyytensä kestää ikuisesti.’…Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.’

Miksi me kuulimmekaan apostoli Paavalin noin kirjoittaneen korinttilaisille? Siksi, että hän voisi kirjoittaa noin myös vehmaalaisille – samalla tavoin meidät on kautta kristikunnan ja halki kaikkien aikojen  kutsuttu jakamaan elämän lahjoja ja Jumalan hyvyyttä toinen toisillemme. Mutta luulenpa, että apostoli Paavali tunnistaisi myös sen, etteivät hänen kehotuksensa suinkaan ole kaikuneet kuuroille korville. Näiden viiden holvin alla on vuosisatoja viitattu Kristukseen, Ihmisen Poikaan, Jumalan Karitsaan, Nasaretin Jeesukseen. On kerrattu ja kertaamalla kerrattu, mitä hän sanoi ja teki, miten hän oli ja toimi. Ja niinpä paljosta siitä, minkä hän näytti ja avasi ja mihin hän meidät kutsui ja vei, on tullut niin kiinteä osa meidän elämäämme, ettemme me edes tunnista, mistä mikin on lähtöisin.

Minusta näyttää siltä, että Vehmaalla tapahtuu paljon mutkatonta ja itsetiedotonta hyvää. Olen ollut kohtaavinani sellaista vastuunkantoa ja avuksi oloa, joka ei etsi itselleen selityksiä – monimutkaisia eikä yleviä varsinkaan – vaan joka vain tarttuu toimeen. Jos halvaantunut joutui altaalla turhaan odottamaan, että joku ottaisi hänen asiansa omakseen ja kantaisi parantavaan kylpyyn, täällä näyttäisi olevan tyypillisempää toimia niin kuin Markus kertoo Kapernaumissa tapahtuneen: siellä halvaantunut vietiin Jeesuksen eteen vaikka katon läpi, kun neljä miestä teki mitä miehen kuulu tehdä.

Voi olla, että Johannes tosiaan halusi sanoa, että Jeesus Betesdan lammikolla antoi koko elämälle toisenlaisen jäsennyksen, muutti Jumala-uskon suunnan ja luonteen: halusi tai ei, joka tapauksessa niin on käynyt. Meidän virsikirjammekin mukaan ’missä vieras, suojaton, heikko hoivan saanut on, Herra toimii päällä maan armossaan ja voimassaan.’ Betesda on kaikkialla, Vehmaallakin. Betesdan viisi pylväshallia, voimattoman odottelun ja turhan toivon tilat, ovat vaihtuneet viiteen holvikaareen ja lukemattomiin ystävyyden, myötäelämisen ja tukemisen tiloihin.

Jaloilleen auttaminen ja jaloillaan pysyminen on meidän yhteinen asiamme. Herran tähden.