Saarna Turun tuomiokirkossa senioriopettajien kirkkopyhässä 20. sunnuntaina helluntaista
Joh. 7: 40–52

 

On kysymys meistä ja tästä ajasta

Asiallisuus on epäilyttävää. Ei kai kukaan ole asiallinen vain asiallisuuttaan. Kyllä siinä on jotakin takana.

Olisi mukavaa, jos asiallisuuden epäileminen olisi vain muuan vaihe Jeesuksen elämän historiassa. Olisi miellyttävää, jos semmoista voisi katsella vain ulkoapäin. Erityisen viihdyttävää olisi, jos sellaista voisi vain päivitellä: ajatella, että jotkut suhtautuvat tuolla lailla ihan rauhalliseen huomautukseen oikeasta menettelytavasta! Sellaisenhan Nikodemos juuri oli esittänyt: eiköhän mennä lain ja hyvän hallintotavan mukaan. Mutta ei tässä ole vain historiasta kysymys eikä muista. Tässä on kysymys tästä ajasta ja meistä; niin muuten evankeliumissa aika usein tapaa olla.

Taidat itsekin olla Galileasta, suvakki tai rasisti! Taidat itsekin elää Galilean Impivaarassa tai punavihreässä kuplassa! Eihän tuommoista mielipidettä maahanmuutosta voi esittää, ellei kuulu tuohon porukkaan. Tuohon toiseen porukkaan, noihin toisiin, joiden sanomisista ei pidä eikä saa välittää, koska ne ovat kerta kaikkiaan ja vivahteettomasti väärässä. Ei siitä ilmansuunnasta voi tulla mitään sellaista näkökohtaa, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Eikä varsinkaan pidä kiinnittää huomiota, koska jos alkaa tehdä myönnytyksiä tai edes keskustella, ties mihin joudutaan. Eivätkä nuo toiset edes kuulu minkään järkevän keskustelun piiriin, ne kun ovat sellaisen rajan toisella puolen.

 

Koulu opetti keskustelemaan, ei huutelemaan

Tässä iässä kaikenlainen muistelu on vaarallista, koska muistikuvat ovat haaltuneita, valikoituneita ja ikään kuin kotiinpäinvetäviä. Siitä huolimatta minulla on sellainen aaninki, että minulle olisi paitsi kotona myös koulussa opetettu jotakin aivan muuta kuin tuollaista toisten ja toisenlaisten mielipiteiden torjuntaa. En ajattele vain vaikkapa koulun aamuhartauksia, jotka vuodesta vuoteen kasvattivat sellaiseen jokaisen ihmisen kunnioittamiseen, joka kristitylle kuuluu, vaan myös tuon aikaista koulujeni henkeä. Jopa ylipolitisoituneella 60-luvulla meitä opetettiin – jotenkin salakavalasti, meidän sitä paljoakaan huomaamatta – ajattelemaan ja perustelemaan. Sen muistan aivan varmasti, kuinka keskustelimme historianopettajamme poliittisesta kannasta pääsemättä siitä selville: juuri hän, ensimmäisten joukossa, ohjasi meitä asiallisuuteen ja ennemmin keskustelemaan kuin huutelemaan.

Ehkei maailma ole muuttunut niin paljon kuin olisi valmis väittämään. Ehkä se vain näyttää siltä, ehkä silmiin ja korviin nyt osuu enemmän tunnekylläistä taivastelua ja asiaköyhää mölinää ennen muuta sen vuoksi, että siihen on välineitä. Kun mölyt aikanaan jäivät mahaan tai ainakin lähipiirin illanistujaisiin, nyt ne valahtavat nettiin. On välineitä, ja väline on viesti: sosiaalinen media mahdollistaa ennen muuta radikaalin epäsosiaalisuuden.

 

Sitoutuminen vie pyhän eteen

Mitä radikaalisuuteen tulee, niin onhan se niin, että Jeesus jos kuka on ollut radikaali. Hän on mennyt juuriin saakka ja vaatii meiltä edelleen juuria myöten tehtävää arviota – harmi kyllä etenkin itsearviota – ja sen mukaista parannusta. Niin asiaan hän osuu, ettei häntä voi paitsi ohittaa myös ottaa mistään tai mitenkään kiinni: ”yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän”, kertoivat pidättäjät tulleessaan tyhjin toimin takaisin. Häneen syntyy väkisinkin persoonasuhde, hän puhuttelee henkilökohtaisesti itse kunkin mieltä ja sielunpohjaa. Hänen olemisensa ja puheensa on viskeraalista, sisäelimiä koskevaa ja koskettavaa – se ei jätä rauhaan sen enempää sydäntä kuin aivojakaan. Hän vie kaiken ja kaappaa kokonaan (tai tulee torjutuksi yhtä perusteellisesti), mutta näin tehdessään hän ei eristä luuloteltuun paremmuuteen eikä itsetyytyväiseen kovakorvaisuuteen. Kun hän järkyttää elämää juuria myöten, hän siirtää pois paikoiltaan juuri semmoiset tukirakenteet ja turva-aidat, jotka ovat muuranneet meidät eristyksiin omaan erinomaisuuteemme. Meitä vaaditaan radikaalisti astumaan esiin, olemaan yhtä, kuulumaan yhteen ja jakamaan elämää.

Joku kutsui Jeesusta ”hyväksi opettajaksi” (Mark. 10:17-18). Vastatessaan Jeesus – meistä ehkä hiukan yllättäen – torjuu hyväksi nimittämisen, mutta kelpuuttaa näemmä opettajan tittelin. Ammattilainenhan hän ei ollut; vähän aikaisemmin samassa Johanneksen evankeliumin luvussa, josta tänään kuulemamme katkelma on lainattu, hän kertoo, mistä on oppinsa saanut. Kun kuulijat ihmettelivät ”kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset” (Joh. 7:15), Jeesus viittaa lähettäjäänsä, siis Jumalaan: ”Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani” (Joh. 7:17). Elämä testaa. Sitoutuminen hyvän, oikean ja toden etsimiseen ja edistämiseen vie lopulta pyhän eteen. Kellä on asianaan lähimmäisensä paras, kohtaakin Jumalan.

 

Ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen on itseisarvoista

Me kuulumme yhteen. Me kuulumme yhteen vähintään kaikkien lajitovereidemme kanssa, myös niiden kanssa, joihin me emme koe mitään yhteenkuuluvuutta. Se nyt vain on niin, että sanan ’ihminen’ sijasta me voimme ihan yhtä hyvin käyttää sanaa ’jumalanluoma’, ja juuri Jumalan luomina me olemme erottamattomia. Siksi meidän on syytä oppia elämään yhdessä, käyttäytymään asiallisesti ja olemaan ihmisiksi.

Mitä kasvatus sitten onkin, jokin tuollainen siinä on olennaista. Vaikka nykyään vähän kaikkea perustellaankin taloudellisella hyödyllä, ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen on itseisarvoista. Talous on väline ja siksi siihen on fiksua viitata vain välinearvona: sivistyminen on arvo sinänsä ja eettiseksi subjektiksi kasvaminen on päämäärä itsessään. Hyvyys on hyvää hyvyyttään eikä siinä määrin ja sikäli kuin se on taloudellisesti tuottavaa.

Ehkä myös tiedossa on olennaista sen tuottama mielihyvä ja sen kasvamiseen liittyvä oivalluksen ilo. Johanneksen tekstistäkin välittyy aivan väkisin kirjoittajan tuntema kiherrys, kun hän kirjoittaa, ”kuinka toiset epäilivät: ’Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.’” Kirjoittaja tietää ja lukijat tietävät, että sieltäpä juuri, sieltäpä juuri! On ilo tietää, on rikastuttavaa nähdä laajemmin. Joskus on jopa käänteentekevää, hykerryttävää tai lumoavaa nähdä yhteyksiä, jäsentää uudelleen ja ymmärtää paremmin.

 

Jeesuksen seuraaminen edellyttää luopumista leimaavista epäluuloista

Joka ymmärsi Jeesuksen paremmin, jäsensi elämänsä uudelleen ja näki yhteytensä toisiin jumalanluomiin. Yksi jos toinen semmoinen ”jatkoi matkaansa iloiten” (Ap.t. 8:39). Sen lisäksi yksi jos toinenkin on alkanut havaita, ettei toisilta oppiminen ja toisten kuunteleminen suinkaan ole pelkkä rasitus. Siinäkin voi löytää jotakin sellaista, joka – vaikka ei olisikaan ensisijassa iloa tuottavaa tai hauskaa – on kuitenkin tosipohjaista ja siksi tärkeää.

Onhan se epäilyttävää, jos joku on asiallinen – ettei vain olisi itsekin näistä kaiken maailman galileoista, ryhmittymistä, puolueista ja porukoista. Mutta jospa me epäilyttävyyden uhallakin ja vedätetyiksi tulemisen riskilläkin silti vain pyrkisimme pysymään asiassa. Olisiko meidän opittava jotakin? Olisiko meidän mentävä itseemme? Onko asiassa asiantynkää asiattomasta esittäjästään huolimatta?

Ja olisikohan niin, että nimenomaan Jeesuksen seuraaminen edellyttää meiltä luopumista leimaavista epäluulosta – niin hyviä perusteita kuin meillä sellaiseen onkin? Jospa onkin niin, että juuri toinen toistemme esittämä toinen toisillemme epämiellyttävä asiapuhe ”kasvattaa kärsivällisyyteen, joka on uskon arkihahmo, uskollisuuteen, asiallisuuteen, vastuuntuntoisuuteen ja epäitsekkyyteen, joissa kaikissa rakkaus elää” (Karl Rahner)? Jospa hän, joka on puhunut sillä tavoin kuin ei ikinä yksikään ihminen, osoittaa meille ennen kaikkea ja loppujen lopuksi sen, kuinka elinikäinen on rakkauden ja kunnioituksen oppimisen tie.