Psalmi 30: 3-6, 12-13

 

Jo kauan aikaa sitten korjasin vanhempieni kirjahyllystä runokokoelman Täältä jostakin. Keskellä jatkosotaa – sitä jonka päättymisen 70-vuotismuistoa liputettiin – Yrjö Vasama, Matti Kurjensaari ja Olavi Paavolainen toimittivat teoksen, jonka alaotsikko kertoo sen luonteen: Suomen kenttäarmeijan runoja.

Pitkään kirja oli hyllyssäni lukemattomana, mikä on osoittautunut virheeksi. Ehkä kuvittelin, ettei siinä paljoa menetä, jos jättää lukematta nipun tilapäisrunoutta. Mutta eihän se sellaista ollut. Olin väärässä.

Ehkä niitä runoja on aika eniten syönyt, joiden pontimena on toiminta tai huumori – vaikka niidenkin joukossa on erinäisiä lajissaan erinomaisia. Mutta kenttäarmeijassa ei vain taisteltu ja koettu rentoa toveruutta. Oli oma todellisuus rintamalla millainen olikaan, sen alta, ympäriltä ja läpi mieleen nousivat koti, perhe ja tavallinen elämä. Se tavallinen elämä, jonka tavattoman arvon ymmärtää vain se, jolla sellaiseen ei ole mahdollisuutta.

Tämä ei ole ollut eikä ole reilua

Useimmat epäilemättä sanoittivat omaa tavallisen elämän ikäväänsä oman kotiinpaluunsa kannalta: näenkö enää puolisoani ja perhettäni, palaanko vai en. Lotta Inkeri Hynysen runossa näkökulma on kuitenkin niiden, jotka kotirintamalla odottavat, kaipaavat ja pelkäävätkin.

Poju pieni hämyssä illansuun:
Isä vieläkö kauan on poissa?
Niin ikävä, äiti, näin illoin on,
kun isä ei koskaan koissa.

Isä sodassa on, hän puolustaa
isänmaamme rakasta rajaa,
tätä seutua, peltoja, metsiäkin,
tätä meidän omaa majaa.

Älä kysele, lapseni, enempää!
Isä saapuu kohta kun joutaa:
voi tulla hän ehkä jo piankin
ja polvelleen sinut noutaa.

Ja kerran hämyssä illansuun
isä palasi jälleen kotiin.
Tuli kylmänä valkeessa arkussaan
ja mennyt ei enää sotiin.

Runo päättyy tähän. Ja hyvä niin. Turha yrittää sanoittaa, mitä pieni poika ajatteli, ymmärsi ja koki. Sitä kokemusta on kannettu tähän päivään asti. Siitä kokemuksesta on tuhansia muunnelmia, joissa kaikissa on kuitenkin yhteisenä katkeaminen, suru ja vaille jääminen. Ja yhteistä on sekin, että vaikkei oikein tietäisikään, kelle tai mille siitä valittaisi, jotenkin vain tuntee, ettei tämä ole ollut eikä ole reilua.

Det är så mycket jag älskat

Några av de finaste dikterna från fronten i antologin Täältä jostakin är skrivna av fänrik Christoffer H. Ericsson. Han underlåter inte att berätta att han drömmer – dikten Drömmar börjar så här: ”Jag drömde i natt.” Efter det konstaterar han ändå, att ”man skall inte drömma i krig”:

Man skall inte drömma i krig.
Om leksaker jag älskat som barn
och som inte mer finns till.
Man skall inte drömma I krig.
Det är svårt ändå.

Men fastän fänriken förbjuder sig själv att drömma gör han det ändå. Den unge mannen hade inga barn; visst hade ju barnen kunnat ha ”mjuka händer som smeka” som i drömmen. Men mitt i alla drömmar om hembygden och naturen återvänder han ständigt till människorna:

Det är så mycket jag älskat.
…
Sol som stiger över fri horisont
och sträckande sjöfåglar.
Varm hud mot läpparna.
Klang av gamla strängar
och vindsus i strandtallar.
Tiga med någon man älskar.
Solrök över lojt hav.
Berg som blåna långt borta.
Ord som inte behöva svar
och ändå inte glömmas.

Allt detta har jag älskat.
Gå vi någonsin mer tillbaka.

Beröring, att tiga tillsammans, att lyssna och förstå, utan ord. Allt detta utgör den grundsamhörighet, som vi är djupast medvetna om, när vi saknar den och som vi bäst kan beskriva, när den är på avstånd. Då frågar vi oss också om den någonsin återkommer, eller kommer vi att vara utan den för evigt: ”Gå vi någonsin mer tillbaka?” Därhemma ställdes frågan med likadant vemod: ”Kommer han någonsin mer tillbaka?” Och svaret var inte alltid ja.

Ilon puku

Varsinkin Vanha testamentti mutta myös Uusi toistaa toistamistaan, että kolmesta ihmisjoukosta on erityisesti pidettävä huolta. Että sellainen huolenpito ja vastuunkanto on Jumalan tahdon noudattamista ja toisin toimiminen tökeröä, suorastaan syntiä. Nämä kolme ryhmää ovat lesket, orvot ja muukalaiset.

Kun elämme aikaa, jona kaikkea kuvataan ja arvioidaan talousasioina, kenen tahansa mieleen tulee leskien, orpojen ja muukalaisten huoli toimeentulosta. Eikä sitä tietenkään sovi yhtään vähätellä. Siinä suhteessa muinainen Israel ja vielä sodanjälkeinen Suomikin olivat samankaltaisia, että lesken ja orvon leipä oli muita kapeampaa ja osa jopa hädänalainen.

Yksi on kokenut vaateköyhyyttä, toinen ruokaköyhyyttä, kolmas asumisköyhyyttä ja neljäs näitä kaikkia ja muutamaa muuta lisäksi. Ennen muuta kysymys on ollut turvattomuudesta, joka on kipristynyt jäytäviksi kokemuksiksi ahdistuksesta ja uhanalaisuudesta. Eivätkä tällaisia taakkoja ole kantaneet vain lesket – sentään aikuiset – vaan myös lapset, joilta semmoinen on ollut aivan liikaa vaadittu.

Toisaalta me elämme aikaa – ja tänään kirkkoon kokoontuneet kaatuneiden omaiset myös elämänvaihetta – jona kurjuus on harvinaista ja jossa moni elämää edistävä asia on päätynyt kohdalleen; uhrin ansiosta lippu liehuu ja uhrauksin rakennettu maa on useimpiin muihin verrattuna vallan verraton paikka elää.

Moni rivi tämän pyhäpäivän psalmissa kelpaa paremmin kuin hyvin nykyisen elämänkokemuksen sanoitukseksi: ”Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin avuksi, ja sinä teit minut terveeksi”; ”Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo. Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun”. Vaikkei tunnistaisikaan elämässään mitään suoranaista menestystarinaa, mielihyväisen selviytymiskertomuksen kumminkin.

Bibeln inte bara uppmanar och ålägger oss att ta hand om änkor och föräldralösa, om vi har tänkt  uppföra oss och komma inför Gud. Den säger och försäkrar oss om något mycket bättre: ”Herren är de faderlösas fader, änkornas försvarare, Gud i sin heliga boning” (Ps. 68:6). Gud visar att han inte är bara något slags tjänsteförmyndare eller försörjare utan bibeln lovar mer: ”Hos dig finner faderlösa barmhärtighet” (Hos. 14:4b)

Raamattu ei pelkästään kehota ja velvoita pitämään huolta leskistä ja orvoista, jos aikoo ihmisiksi olla ja Jumalan eteen tulla. Se sanoo ja vakuuttaa myös paljon parempaa: ”Hän on orpojen isä ja leskien puoltaja, Jumala pyhässä asunnossaan” (Ps 68:6). Jumala ei ilmoittaudu vain jonkinlaiseksi virkaholhoojaksi tai huoltajaksi, vaan hänestä luvataan enemmänkin: ”Vain sinulta, Herra, saa orpo osakseen rakkautta” (Hoos. 14:4b).

Sekä Taivaallinen Vanhin että maalliset vanhemmat

Niin painavaa kuin taloudellisesti ahdas elämä sinänsä voikin olla, sitäkin raskaampaa on olla vailla kannattelua ja jäädä paitsi itsestään selvästä perusyhteenkuuluvuudesta. Ei lapsi ollenkaan odota liikoja, kun hän mitään miettimättä ja mitään kyseenalaistamatta odottaa vanhempansa ottavan hänet vastaan ja toivottavan tervetulleeksi maailmaan.

Eikä hän myöhemmin lainkaan pyydä kohtuuttomia, kun hän – edelleen luultavasti sitä tiedostamatta ja sanoittamatta – toivoo vanhempien antavan hänelle sitä itsetuntoa ja omanarvontuntoa, jota maailman kestämiseen ja siinä viihtymiseen tarvitsee. Lapsen kuuluu voida laskea vanhempansa varaan, sen kuuluu olla maailman meno.

Raamattu panee Jumalan isän paikalle – Isäksi isolla iillähän me häntä nimitämmekin, Taivaan Isäksi. Niin ei kuitenkaan kuuluisi olla kuin Hoosea kirjoitti, että ”vain sinulta, Herra, saa orpo osakseen rakkautta”. Maallisen isän kuuluisi saada välittää rakkautta hänenkin – ja kaikenlaisia maailman kivoja asioita. Meillä ei kuuluisi olla vain Taivaallinen Vanhin (niin kuin Jumalaa myös on nimitetty), vaan myös maalliset vanhemmat, molemmat. Meidän ei pitäisi tehdä toisistamme leskiä eikä orpoja, me emme saisi hajottaa koteja emmekä hävittää työpaikkoja; meidän tulisi ylläpitää maailmaa, jossa meidän kaikkien olisi hyvä elää ja muun luomakunnan yhtä lailla.

Maailma on koti

Kukaan ei kuitenkaan ole voinut välttyä huomaamasta, että vieläpä Euroopassakin eikä vain sen lähialueilla päivittäin tuotetaan leskeyttä ja orpoutta väkivalloin – ja siis tapetaan ihmisiä ja tuhotaan inhimillisen elämän edellytyksiä. Vaikka kuinka toivoisi ja toistaisi ”ei koskaan enää”, yhä edelleen ja yhä uudet perheet ja suvut saavat kantaakseen suuremman osan ihmiskunnan yhteistä surua ja yhteistä tuskaa kuin mitä millään pystyisi pitämään kohtuullisena.

Päivän psalmissa kiitetään, kuinka ”Herra sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään”. Jos me kansakuntana, perheinä ja yksilöinä vähääkään olemme kokeneet, että psalmi sanoittaa meidän kokemustamme, meillä on kokemuksellinen yhteys niihin lapsiin, naisiin ja miehiin, jotka nyt ovat jääneet sodan ja valtapolitiikan uhreiksi.

Vaikka meillä ei olekaan mitään keinoja lopettaa väkivaltaa ja tappamista, me voimme pitää huolen siitä, että maailmassa säilyy se, minkä me olemme kokemuksestamme oppineet ja tajunneet ja kykenemme osin jopa sanoiksi pukemaan. Sille on käyttöä nyt ja vasta.

Vår värld är ett hem för alla dem, som hälsas välkommen i världen och som ges förutsättningar att leva här. Alla, men i synnerhet barnen, har rätt att trivas. Vänskap och sympati uppväger livets bristfällighet. Vi ska bära bördorna tillsammans men ingen ska bära arg till någon. Tacksamheten är väl grundad. Gud är vår Far i himlen.

Maailma on koti niille, jotka toivotetaan siihen tervetulleeksi ja joille siinä annetaan elämisen edellytykset. Tähän kodikkuuteen on oikeus kaikilla, mutta varsinkin lapsilla. Elämän epätäydellisyyttä lääkitsee ystävyys ja myötätunto. Taakkoja on kannettava yhdessä, mutta vihaa ei pidä kantaa kenenkään. Kiitollisuus on perusteltua. Jumala on Taivaan Isä.