Matt. 6:25-34.

 

Viime keväänä menin jonakin iltana asuintaloni parvekkeelle ja kuulostelemaan lintujen laulua. Kuusessa, ihan muutaman metrin päässä, oli laulanut satakieli – juuri se minut parvekkeelle houkuttelikin. Se vaikeni ja pyrähti vaivihkaa hieman kauemmas. Kun se jatkoi kadun toisella puolen, konserttiin yhtyi kaksi muuta satakieltä, toinenkin aika lähellä, toinen jossakin kauempana mäen juurella.

Kuuntelin esitystä hieman kaksijakoisella mielellä. Toisaalta vain nautin siitä; kukapa ei. Toisaalta ihmettelin, minkähänlainen reviiritaistelu tai kamppailu puolisosta mahtoikaan olla meneillään – siksihän lintu laulaa. Ehkä ajatusten hajaantuminen kahtaalle ja koko kokemuksen kaksijakoisuus kaiken kaikkiaankin johtui siitä mieleenjuolahduksesta, kuinka lintuja kristillisessä perinteessä tavataan tulkita ja kuvata.

Eiko muka huomisesta tarvitse huolehtia?

Mehän olemme tottuneet siihen, että ”pikkulintu riemuissaan lauleleepi onneaan”. Ja kun katsoo lintua oksalla puun, ”se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun”, koska sen mieltä eivät paina huolet – tarkalleen niin kuin lukemassani evankeliumitekstissä.

Me siis oletamme, tai olemme olettavinamme, että linnuilla on jonkinlainen rentoutunut hyvänolon tunne tai eräänlainen lauluna ylitse pursuava iloinen elämänasenne. Tarkemmin katsoen linnun elämä on kuitenkin aika karua: etenkin pikkulintuna on kovin ahtaalla paitsi sen suhteen riittääkö ravinto itselle ja poikasille myös siinä, ettei itse joudu – poikasineen päivineen – isompien ja vahvempien lintujen tai muiden eläimien ruoaksi.

Aika moni meistä on ollut kaksijakoisella mielellä myös päivän evankeliumia kuunnellessaan. Ihan hienoa ja jopa kiehtovaa olla huolettomia kuin taivaan linnut – mutta miten niin? Eikö muka ole tarpeen huolehtia huomisesta: kuinka se nyt, oikeasti, ”pitää itsestään huolen”? Ja eikö olekin aivan asiallista myös huolestua huomisesta: jos tulevaisuus ei lupaa, vaan uhkaa, miten niin siltä voisi sulkea silmät ja mitä fiksua siinä nyt olisi?

Hyviä kysymyksiä, joihin ei lopultakaan voi vastata yksiselitteisesti. Ajaudumme väistämättä kompromisseihin, ottamaan kantaa ensin toisaalta mutta sen jälkeen jälleen toisaalta. Ja ehkä sittenkin, kaiken sahaamisen jälkeen, löydämme jotakin selvää ja kirkasta, mieltä virkistävää ja elämää kannattelevaa.

Jo joku kristinuskon alkuaikojen kommentaattori totesi, että ”Hän (siis Kristus) ei kieltänyt työntekoa, vaan murehtimisen”. Nykytiedoin varustettu kuulija voisi kuvata tätä opetusta niinkin proosallisesti, että eihän kedon kukilla mitään tietoisuutta ole eikä ilmeisesti linnuillakaan kovin kummoista: ne sen kun vain elävät, olevat ja toimivat niin kuin niille on ominaista. Kun niiltä puuttuu tietoisuus menneisyydestä ja tulevaisuuden horisontti, ne eivät murehdi menneitä eivätkä tulevia. Tässä suhteessa ne ovat esimerkillisiä – vaikka ajasta ja paikasta tietoisen ihmisen onkin esimerkkiä vaikea seurata.

Kuinka tosissamme me Jumalaan luotamme?

Punkalaitumelaiset jos ketkä ovat selvästi tietoisia paikkakuntansa historiasta ja perinnöstä ja yhtä aikaa avoimia harppomaan reippaasti eteenpäin. Yhtä aikaa kun Punkalaidun Yli-Kirrassa pitää visusti muistissaan, mistä se onkaan tullut, se avautuu suoranaiseen maailmanlaajuisuuteen ottaessaan vieraanvaraisesti vastaan maahanmuuttajia ja eläessään hyvässä yhteisymmärryksessä vastaanottokeskuksen kanssa. Täällä eletään sellaista nykyhetkeä, jossa katsotaan rauhassa ja luottavaisena niin eteen- kuin taaksepäinkin.

”Hän ei kieltänyt työntekoa, vaan murehtimisen.” Juuri tästä on kysymys: luottavaisuudesta, luottamuksesta, uskosta. Ei meitä yllytetä väheksymään mitään elämisen ehtoja tai vastuullista otetta yhteiskuntaan ja maailmaan.

Ehkä meille toisaalta on hyväksi, että jotkut kristityt näyttävät tulleen kutsutuiksi taivaanrannanmaalareiksi tai kaiken jättäneiksi askeeteiksi, koska heidät kohdatessamme me tulemme kysyneeksi itseltämme, kuinka tosissamme me Jumalan otamme ja häneen luotamme. Vaan jos tuommoinen pyhä huolettomuus on ollakseen harvojen kutsumus, kaikki meidät on kutsuttu luottamaan Jumalaan ja siihen, että hän on meille hyvä. Ja lähtemään liikkeelle siitä, pitämään sitä koko elämän lähtökohtana.

Kun itse olin rippikoulussa, isosilla oli tapana kirjoittaa oman ryhmänsä pienille pikkuinen raamatunlausekortti, mahdolliseksi kirjanmerkiksikin Uuden testamentin väliin. Minulla on edelleen tallessa omani, jonka aivan hyvin muistan tehneen minun selvän vaikutuksen.  Siinä luki sinä-muotoon muutettuna ja sen aikaista käännöstä lievästi mukaillen: ”Etsi ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki muu sinulle annetaan.”

Minusta tuommoinen tärkeysjärjestys tuntui jotenkin perustellulta enkä edelleenkään, saman kohdan myös tänään lukeneena, ole eri mieltä. Koeta ensin tavoittaa perusluottamus – jotta näkisit ja kokisit maailman asianmukaisesti. Älä kulje päinvastaiseen suuntaan, jolloin joudut turvautumaan kaikenlaisiin katoaviin ja epävarmoihin hyvyyksiin. Hyvyyksiin kylläkin, mutta sellaisiin, joiden pysyvyyteen ja kantokykyyn ei loppujen lopuksi ja viime kädessä voi luottaa. Hyvyyksiin kylläkin, mutta sellaisiin, joiden hankkiminen ja ylläpitäminen tuottaa vaivaa sekä pelko niiden menettämisestä ja sen myötä omilleen joutumisesta ahdistusta.

Kenen huomisesta me olemme huolissamme?

Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, halutkaa päästä mukaan taivasten valtakunnan logiikkaan, heittäkää pois kaikki maalliset huolet! Kun me emme voi murehtimalla lisätä elämämme pituutta puolta metriäkään ja kun Paavalin mielestä maallinen murhe jopa ”tuottaa kuoleman” stressatessaan ja viedessään elämänilon, mikä olisikaan sen olennaisempaa kuin löytää kunnon peruste toiveikkuudelle, mielekkyyden kokemukselle ja kaikenmoiselle hyvillä mielin olemiselle. Niin kuin vaikka luottamus siihen, että ”teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette”.

Paljonhan me tarvitsemme. Ruokaa, vaatteita, suojaa ja vaikka mitä – Luther on Isä meidän –rukouksessa pyydettyä jokapäiväistä leipää selittäessään luetellut 21 eri asiaa ja lisännyt vielä varmuuden vuoksi ”ja muu sellainen”.  Ehkäpä huolettomuuden salaisuus alkaakin aueta siitä, ettei murehdi kolmattakymmentä seikkaa ja sen lisäksi ”muita sellaisia” omasta puolestaan, vaan rupeaa hiljakseen huolehtimaan siitä, miten toiset ihmiset tarvitsemansa saavat. Mehän kuulumme yhteen; mitään muuta me emme tarvitse yhtä kipeästi ja välttämättä kuin toinen toistamme.

Miltä Punkalaidun näyttää kun uskoo?

Jumalan valtakunnan järjestys on käänteinen, silmin nähden kummallinen ja näennäisen järjetönkin. Sikäli ja sen verran kuin pääsee irti siitä olemisen epävarmuudesta, jossa panikoi ja murehtii itsensä puolesta, sen verran ja sikäli maailma muuttuu Jumalaan nähden läpinäkyväksi ja lähimmäinen tulee näkyväksi.

Tai ehkä pikemminkin päinvastoin: siinä määrin kuin uskoo – siis luottaa Jumalaan – maailma näyttäytyy viime kädessä hyvänä ja kokemuksellisesti kodikkaana. Silloin ei kannakaan huolta itsestään, vaan tunnistaa yhä herkemmin toisten tarpeet.

Eikä ole mitään syytä, miksei tätä voisi sanoa ja kuulla tarkemminkin, korvaamalla sanan ’maailma’ sanalla ’Punkalaidun’: ”Siinä määrin kuin uskoo – siis luottaa Jumalaan – Punkalaidun näyttäytyy viime kädessä hyvänä ja kokemuksellisesti kodikkaana. Silloin ei kannakaan huolta itsestään, vaan tunnistaa yhä herkemmin toisten tarpeet, uusien ja vanhojen punkalaitumelaisten.”

Heittäkää pois kaikki maalliset huolet. Ei pelkästään niin kuin meistä tuntuu luontevalta kuvitella lintujen laulellessaan tekevän, koska ”olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!” — vaan heittäkää pois kaikki maalliset huolet niin kuin tietoiset ihmiset konsanaan ja Jumalaan uskovat kristityt perustellussa luottamuksessaan. Meidän taivaallinen Isämme tietää kyllä, että me tarvitsemme ja mitä me tarvitsemme: me olemme vapaita kääntymään itsestämme hänen puoleensa ja toistemme suuntaan.