Saarna Taivassalon piispantarkastuksessa

Jokseenkin päivälleen 1685 vuotta sitten, syyskuun 14. vuonna 327, keisari Konstantinuksen äiti Helena teetätti raivaus- tai kaivaustöitä sillä paikalla, jota on pidetty Golgatana.  Niinpä löytyikin jäänteitä rististä; Kristuksen ristin katsottiin löytyneen.

Nykyajan ihminen huomaa heti esittää kriittisiä lisäkysymyksiä – vähintäänkin sen, että vaikka paikka olisikin ollut oikea ja vaikka löydetty puu tosiaan olisikin ollut osa ristiä, mistä sen voisi tietää, että risti oli juuri Jeesuksen. Ja niinpä on sittemmin ivallisesti ja säälimättömästi väitetty, että maailman eri kirkoissa olevista ristin paloista voisi yhteensä rakentaa vaikka kokonaisen kirkon.

Sellainen palanen, sellainen pyhäinjäännös, on varmaankin ollut myös Taivassalossa. Tämä kirkko on yksi vain kolmesta Suomen keskiaikaisesta kivikirkosta, joka kantaa Pyhän Ristin korkeaa nimeä; muut ovat Raumalla ja Hattulassa. Pyhäinjäännöksestä ei enää ole tietoa ja ristin löytäjä tai löydättäjä Helenakin katselee seinältään vain vähemmän onnistuneena kopiona, mutta se pitää paikkansa ja on pysyvää, että tässä kirkossa on erityisesti voitu keskittyä siihen, mitä Kristuksen risti merkitsee. Monenlaisia kohtaloita kokenut vanha krusifiksi on nyt siinä, mihin katse itsestään hakeutuu, kaiken keskipisteenä.

Lukemani evankeliumin mukaan Jeesus – tämä sittemmin ristiin naulittu; tämä, jonka vuoksi tiettyä teloitusvälinettä sittemmin alettiin nimittää pyhäksi – joskus ’puhkesi puhumaan’, ikään kuin puuskahti: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.’ Mahtaisiko tämä tarkoittaa sitä, että kristillinen usko edellyttää jonkinlaista lapsellista herkkäuskoisuutta, että kristityn kuuluu olla vakuuttunut vaikkapa keisarin äidin löydöstä, kun kerran tarina selvästikin hurskas ja uskonnollisesti ylevä? Eipä tietenkään – enhän tällaista kysyisi, jos vastaus olisi ’kyllä’… Sitä vastoin meitä kehotetaan näkemään, kokemaan, elämään ja olemaan toisin kuin mihin meillä itsestämme ja luonnostamme on taipumus.

Kiinnostavaa kyllä, Jeesus ei kerro, mikä se ’tämä’ on, joka on ilmoitettu lapsenmielisille ja vain semmoisille. Sitä ei voi päätellä siitäkään, mitä evankeliumissa juuri edellä sanotaan: yhteyden katkaisee huomautus, että Jeesus rupesi ’tuohon aikaan’ ’kerran’ puhumaan. Hänelle siis tuli mieleen – tai niin kuin aiemmin sanoin – hän puuskahti. Mikä on ’tämä’, on pääteltävä muutoin. Olletikin ’tämä’ on kaikki se, mitä Jeesus kertoi ja opetti, hänen puheidensa summa, ja kaikki se, mitä hän oli, hänen tekonsa, toimintansa ja elämänmuotonsa. Se on se, joka ei niinkään vetoa älylliseen analyysiin ja rationaaliseen päättelyyn kuin kykyyn kokea tuoreesti, tajuta vaistonvaraisesti ja vaikuttua kokonaisvaltaisesti. Mihin lapsi ja lapsenmielinen pystyy.

Taivassalolaisilla jos keillä on mahdollisuus ymmärtää, mistä tässä on kysymys. Tähän kirkkoon tullessaan ei niinkään sukella kirkkohistoriaan ja vuosilukuihin, tämä kirkko ei ensisijaisesti opeta eikä luennoi. Kristuksen elämän tapahtumat se avaa ja kuvaa sielun silmille, vastaanottavaiselle mielelle ja sydämelle. Ja kaikkea muuta ja kaikkia muita kuvatessaan se muistuttaa siitä elämänyhteydestä, johon kaikkien aikojen kristityt kuuluvat.

Kuoriin ei ole maalattu Ambrosiusta, Augustinusta, Gregoriusta eikä Hieronymusta, jotta me saisimme tiedon, ketkä olivatkaan merkittävimmät vanhan kirkon opettajat. He ovat siellä siksi, Pietarin ja Paavalin kanssa, että me olemme mukana sellaisessa Jumalan kansan pitkässä matkasaatossa ja vaelluksessa, jonka hyviä oppaita juuri he ovat. Seinillä ei ole lukuisia pyhimyksiä sen vuoksi, että hyvään yleissivistykseen kuuluisi tuntea joukko keskeisiä kristillisen perinteen hahmoja. Me vietämme jumalanpalvelustamme heidän keskellään sen vuoksi, että kokemus meidän omasta kutsumuksestamme peilautuu heihin. ’Me olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin’; pyhimyksiksi nimitetyt ovat menneet kutsumuksessaan äärimmäisyyksiin, heissä on pelkistynyt evankeliumin radikaalisuus, he ovat vieneet jonkin piirteen loppuun saakka – yleensä tavalla, jota kaikkien on mahdotonta noudattaa tai jopa kenenkään tuossa määrin ja kuitenkin hengissä säilyen. Mutta silti he voivat hyvinkin kysyä meiltä, millainen meidän kutsumuksemme on ja miten me Jumalan hyvyyttä muille jaamme: heidän läsnäolonsa voi saattaa meidät terveellisellä tavalla vaivautuneiksi – tai sitten innoittaa, tukea ja vahvistaa. Yhtä kaikki ja niin tai näin: he tulevat mukaan, he ovat meitä ja me heitä, koska kristillistä seurakuntaa eivät aika ja paikka kahlehdi.

Ja vihdoin: me luemme varmaankin väärin – ja matalamielisesti – jos suhtaudumme kaariin (ja tämä saarnatuolin katokseen) maalattuihin vaakunoihin sillä tavoin, että noin sitä varakkaat vain haluavat näyttää varakkuuttaan, saada merkkinsä näkyville ja osoittaa olevansa hyviä hyväntekijöitä ja runsaskätisiä lahjoittajia.  Ehkeivät tuollaisetkaan motiivit ole olleet aivan vieraita – ihmisten vaikuttimet ovat ylipäätään sekoittuneita ja monitahoisia – mutta entäpä, jos katsoisimmekin vaakunakuvia jonkinlaisina rukouspyyntöinä? Jospa syvin halu onkin olla mukana siinä uskonyhteydessä, jota tämä kirkko kuvineen kaikkineen ja sinne kokoontuneine seurakuntineen kuvaa ja todellistaa? Jospa ne ovat rukoushuokauksia: olisinpa aina Herran huoneessa, lähellä Jumalaa, keskellä seurakuntaa – siinä joukossa, jonka sielun aarteena ja mielen kiintopisteenä on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään?

Jotenkin tähän tapaan pystyy lapsenmielinen kirkkonsa näkemään; jotakin tällaista merkitsee kyky kokea tuoreesti, tajuta vaistonvaraisesti ja vaikuttua kokonaisvaltaisesti. Ei haittaa, jos vaikka hiukan lumoutuisi ja hurmaantuisikin: lapsen mielelle on ominaista pystyä uppoutumaan. Viisaus ja ymmärtäväisyys merkitsee – kaikessa arvostettavassa ymmärtäväisyydessään ja kunnioitettavassa viisaudessaan – aina kuitenkin astumista etäämmälle ja tarkastelua matkan päästä. Silloin voi myös joutua sen verran kauas, ettei enää löydä takaisin: eksyy käsitteisiin ja hukkaa uskon ja elämän alkukuvat.

Tänään Kristus tarjoaa meille välittömyyttä ja läsnäoloa. Hän ei opeta sääntöjä, hän ei rakenna käsitekokonaisuuksia. Kun hän käyttää kielikuvaa ikeestä, hän luo ja näyttää mielikuvan keveästä eikä raskaasta, kannettavissa olevasta tai jopa kannattelevasta eikä suinkaan hädin tuskin harteilla pidettävästä. Hän tekee se niin lempeästi ja niin vapauttavasti, että hänen sanansa ovat jääneet käyttöön kahdessa aivan keskeisessä kohdassa kirkon elämässä. Kahdessa sellaisessa, jossa on tarve tiivistää, millainen yhteys ja millainen vapauden kokeminen uskon ytimessä on.

Kun pappi vihitään virkaansa – niin kuin varsin osuvasti kuvataan hoitamaan armon välineitä – piispa panee hänen harteilleen stolan ja sanoo, Kristusta lainaten: ’Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.’ Työ on työtä, papinkin työ, mutta sen kantamista keventää tai siinä jopa kannattelee sen olennaisuus. Siinä, niin kuin kirkon työssä kaikkineen, niin kuin Taivassalon seurakunnan toiminnassa ja olemassaolossa nyt ja tänään ja täällä, on kysymys painon alta pääsemisestä. Ennen tavattiin sanoa, että ihmistä taakoittavat turmiovallat, joiksi nimettiin synti, kuolema ja perkele. Nyt on ehkä helpompi tajuta, jos kerrotaan, miltä elämä painon alta päästen näyttää ja miten painon alta pääsee. Jeesus kehottaa yksinkertaisesti vain katsomaan häneen itseensä: ’Katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.’

Toinen tilanne, jossa Jeesuksen sanat toistuvat ja toistuvat, toteutuu tänään täälläkin. Ehtoollispöytään voidaan kutsua erilaisin sanoin, mutta tuskin koskaan sen avosylisemmin kuin sanomalla saman kuin Jeesus: ’Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat.’ Hän tietää, ketä painaa raskaasti elämä, miten työ kuluttaa, mikä kuormittaa ja miten maailma kaikkineen saarnaa lakia: monenlaista kelpaamattomuutta ja epäonnistuneisuutta. Vastapainoksi hän asettaa itsensä ja vipuvarreksi ristinsä, pyhän ristin: uupunut saa vihdoin levätyksi ja raskautettu kevennystä.

Autuaasti lapsenmielinen voi uppoutua näihin mielikuviin ja kielikuviin ja sen myötä nähdä, kokea, elää ja olla toisin kuin mihin itsestään ja luonnostaan olisi taipuvainen. Ja kun hän on taivassalolainen, hän voi vieläpä sukeltaa oman kirkkonsa kuvien keskeen ja tulla sitäkin vastaansanomattomammin osaksi sitä levon ja keveyden elämänyhteyttä, johon kaikkien aikojen kristityt kuuluvat. Jos pyhän ristin kappaleista voisi rakentaa kokonaisen kirkon, Pyhän Ristin kirkossa käyden rakentuu kokonainen elämä.