Matt. 5:43-48

 

En tiedä, mahdanko olla ainoa, jota on häirinnyt tuo evankeliumin loppukehotus ”olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Miten niin sitä ihminen voisi olla täydellinen – eikö kaikki muu kirjoitettu ja koko Raamattu osoita, että ihminen on kaikkea muuta: ei pelkästään epätäydellinen tai keskeneräinen, vaan jopa väärä ja syntinen?

Ja jos ihmiselle osoitetaan jokin parempi olemisen tapa, kai mittapuun pitäisi sentään olla jotenkin inhimillinen eikä mikään Jumala: eikö Jumalan täydellisyyden havittelu ja tavoittelu ole osoitus siitä, ettei ihminen ymmärrä paikkaansa maailmassa eikä ollenkaan tajua luodun ja Luojan jotakuinkin ääretöntä eroa?

No, toisaalta, puhuja nyt kuitenkin on Jeesus – hän, jonka seuraamisesta kristillisessä uskossa on kysymys. On oletettavaa, ettei hän puhu sivu suunsa. Vielä oudompaa kuin hänen esittämänsä rinnastus olisi, ettei hän – juuri nimenomaan hän – tietäisi mitä puhuu. Ei siis auta kuin yrittää kuulostella tarkasti, mistä voikaan olla kysymys.

Ihmisen jumalallistuminen

Kristinuskon alkuaikoina jännitteitä, vastakohtaisuuksia ja paradokseja ei karteltu, vaan niistä päinvastoin otettiin kaikki irti. Oltiin ilmeisen tietoisia, millainen kummajainen uskonnoksi Kristus-usko olikaan: se oli – ja on – täynnä päinvastaisuuksia ja yllätyksiä. Hippolytos Roomalainen (n. 170-235) hehkuttaa pääsiäisylistyksessään reippaasti: ”Jumalasta on tullut ihminen, että ihmisestä tulisi Jumala.” Näin kehtasi kirjoittaa mies, joka sentään myös kirjoitti kymmenosaisen teoksen Kaikkien harhaoppien kumoaminen. Sittemmin Hippolytosta on kunnioitettu niin marttyyrina kuin pyhimyksenäkin.

Sellainen ajattelu ja kielenkäyttö, joka edes vihjaisi ihmisen jumalallistumiseen, on ollut meille vierasta. Siihen oma kirkkomme kuitenkin tutustui, kun se noin 35 vuotta sitten kävi sellaisia keskusteluja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, jotka koskivat kaikkein syvimpiä uskonkäsityksiä.

Ortodoksinen kirkko ei kavahda kuvata sovitusta nimenomaan ihmisen jumalallistumisena. Vähintään voitaisiin puhua jumalankaltaistumisesta: kun Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotu ihminen lankesi, hän ei lakannut olemasta Jumalan kuva, muuttunut epäihmiseksi ja siirtynyt Jumalan kuulumattomiin. Sitä vastoin hän menetti kaltaisuuden – sen mistä puhutaan, kun ’täydellisyydestä’ on puhe.

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Kirkkojen välisten keskustelujen alkuasetelma epäilemättä oli sellainen, jossa luterilaisen perinteen vaalima jumalattoman vanhurskauttaminen näytti olevan mahdollisimman kaukana tuommoisesta jumalallistumisesta. Mutta samaan tapaan kuin juuri Jeesus, joka kyllä tietää millaista tekoa ihmiset ovat, niinpä vain kehottaa meitä olemaan täydelliset kuin Jumala, samaan tapaan vastakohtaisuudet alkoivat kirkkojenkin kesken kääntyä toisiaan kohti.

Linkin tarjosi – kuinka ollakaan – Martti Luther. Sama mies, joka henkeen ja vereen vastusti ylös kurottavaa ”kunnian teologiaa” ja intohimoisesti julisti kaikkeen alhaisuuteen ja sen alapuolellekin taittuvaa ”ristin teologiaa”.

Lutherin mielestä ”itse uskossa Kristus on läsnä”. Siinä se on se jumalallisuus – ei vain meidän keskuudessamme ja meidän luonamme, vaan vallan meissä: itse meidän uskossammehan Kristus on läsnä. Mutta ei tämä jumalallisuus suinkaan ole ylevää, koska Jumalan rakkaus on edellytyksetöntä, laskeutuvaa, hyville ja pahoille yhtäläistä ja kuopat täyttävää. Täällä rämpivässä kristityssä, jonka uskossa Kristus on läsnä, Kristus on tavattavissa; Luther on jokseenkin yhtä reipas kuin Hippolytos ja heittää, että kristityt ovat toinen toistensa Kristuksia. Ja tämähän ei ole mitenkään loistavaa vaan peräti maanläheistä. Kristuksen tie on ristin tie.

Ristin ylentäminen

Juuri tänään on vanhan perinteen mukainen Pyhän Ristin päivä – vielä 1860-luvulla se oli merkitty almanakkoihin eikä se ollut kenenkään nimipäivä, sen siis kaikki tiesivät ja tunsivat. Syyskuun 14. päivänä vuonna 335 oli Jerusalemissa vihitty Pyhän haudan kirkko ja koska sen katsottiin olevan rakennettu Golgatalle ja myös Kristuksen ristin kappaleiden löytyneen sieltä, tätä päivää alettiin nimittää ristin ylentämisen päiväksi. Kun keväisin juhlittiin ristin löytymistä, 14.9. oli puolestaan syysristi.

Se taivaallisen Isän täydellisyys, johon meitä kehotetaan tai jota meiltä jopa vaaditaan, ei merkitsekään sitä, että pitäisi tavoitella säröttömyyttä, että pitäisi hioa loistettaan tai että ylipäätään tulisi kohottautua kirkkaisiin korkeuksiin.

Täydellinen taivaallinen Isä sitä vastoin rakasti niin maailmaa kaikkine pahoineen ja jumalattomineen, että ”antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”. Tämä ”ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” Luther tiivistää napakasti: ”Tätä on olla Jumala: ei vastaanottaa, vaan antaa.”

Niinpä se taivaallisen Isän täydellisyys, johon meitä kehotetaan tai jota meiltä jopa vaaditaan, merkitseekin sitä, että meidän tulee seurata Kristusta. Niin kuin on sanottu, ”minun on oltava Jumalan kaltainen, mutta ristiinnaulitun Jumalan” (Simone Weil).

Meidän on siis otettava ristimme, niin luonnonvastaista ja vastenmielistä kuin se onkin – mutta eikö tämän Jumala-uskon, tämän Kristukseen luottamisen, pitänytkin olla jotakin muuta kuin se, mitä me luonnostamme olemme, mitä me oikopäätä suosimme ja miten me noin vain elämme? Eikö sen pidäkin tähdätä johonkin niin toisenmoiseen, että sen tunnistaa sovitukseksi, että siitä puhuu pelastuksena ja että se koetaan armoksi?

Eipä siinä sitten olekaan kysymys vain meidän hyveellisyytemme jatkeesta, vaan tyystin toisenlaatuisesta hyvästä. Eipä se sitten menekään sellaisten aivan ymmärrettävien opetusten mukaan kuin vaikka tuo Jeesuksen mainitsema ”rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi”, vaan se kääntyy semmoisiin outouksiin kuin vihamiesten rakastaminen ja vainoojien puolesta rukoileminen.

Olemisen ristinmuotoisuus

En uskalla paljoakaan arvioida, millä tavoin tämä käänteisyys, tämä suoranainen nurinkurisuus, tämä olemisen ristinmuotoisuus meidän keskuudessamme toteutuu. Mutta siitä olen vakuuttunut, että jos me lakkaisimme toistamasta tuollaisia Jeesuksen sanoja emmekä enää viitsisi asettua katselemaan sitä, kuinka hän eli ja kuinka hän kuoli, maailmasta alkaisi vähitellen tai tuota pikaa puuttua olennainen toisenlaisuus, sananmukaisesti elintärkeä armollisuus.

Ellei vaikkapa Huittisten seurakunta sinnikkäästi ja jääräpäisesti viikko viikolta ja vuosi vuodelta sanoittaisi ja eri tavoin todellistaisi sitä, millaisena Kristus Jumalan näyttää, yhä useampaa näännyttäisi paine saada elämänsä onnistumaan. Vaatimus täyttää mitta ja menestyä jopa täydellisyyttä hipoen seuraa ihmisen luontaista taipumusta hakeutua varakkuuden, maineen ja vallan suojaan, mutta sellainen suoja on epävarma ja horjuva jo elämässä ja aivan jonninjoutava kuolemassa.

Niin kummallista kuin se onkin, kunnian tavoittelun tie nousee pystyyn ja kamppaa kulkijansa, kun taas ristin tie on kuljettavissa jokaisessa elämässä.

Ravituksi tulemisen mysteeri

Vaikkei meidän liikaa pidäkään jotain Lutheria lainailla, vaan miettiä omassa maailmassamme itse, miten me ”ristiinnaulitun Jumalan kaltaisuutta” toteutamme, en kuitenkaan pysty vastustamaan kiusausta. Luther kun hänkin hallitsi paradoksit ja kärjistykset ja kuvaa laittamattomasti, mitä toinen toisensa Kristukseksi suostuminen oikein on: ”[J]os sinä olet kristitty, teet myöskin sinä siten, että palvelet minua kaikella mitä sinulla on, siten että kaikki tulee hyväkseni ja minä nautin siitä kuin ruoasta ja juomasta. Jos olen syntinen ja sinä olet Jumalan armosta hurskas, niin tulet tyköni ja jaat minulle hurskautesi, rukoilet edestäni, astut puolestani Jumalan eteen ja otat minut vastaan kuin itse olisit minä. Siis sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini, kuten Kristus on tehnyt meille. Jos taas sinä syöt minut, minä vuorostani syön sinut.”

”Sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini, kuten Kristus on tehnyt meille” – eipä sitä juuri paremmin voi kuvata, mitä tarkoittaa, ettei rakasta vain kaltaisiaan, ettei tervehdi rauhalla vain omanlaatuisiaan ja että rukoilee niidenkin puolesta, jotka tekevät itselle pahaa. Kivutontahan se ei ole – risti kun ei koskaan oikein sovi hartioille, muutoinhan se mikään risti olisikaan – mutta parantavaa se on, itseä ja muita.

Ruoaksi suostuminen on kyllä myös ruoaksi joutumista, mutta silti siinä toteutuu myös jonkinlainen ravituksi tulemisen mysteeri. Yhteenkuuluvuus kaiken ja kaikkien kanssa, Jumalasta vihollisiin ja ystävistä koko maailmaan, on kuluttavaa ja rankkaa mutta antoisaa ja – täydellistä.

Kovin ovat laajoja nuo Jumalan, maailman ja kristittyjen täydellisyyden kaaret. Mutta kun tänään itse kukin meistä ottaa kantaakseen oman syysristinsä, se on oman elämän kokoinen.

Me olemme kristittyjä omassa elämässämme. Siinä on se paikka ja tila, jossa meidän ei tulisi yrittää estää sitä, että aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin ja että taivaallisen Isän täydellinen lempeys ja laupeus ulottuisi jokaisen ristin alle.