Risti palauttaa yhteyden – jotenkin

Olin toissa viikolla Liedossa kuuntelemassa Bachin Johannes-passiota. Se tuntuu yhä läheisemmältä ja merkityksellisemmältä. Erityisesti olen alkanut kiinnittää huomiota samaan, mikä ottaa valtaansa myös Bachin Jouluoratoriossa. Kummassakin lähdetään liikkeelle siitä itsestäänselvyydestä, siitä jokaisen tunnistamasta kokemuksesta, että me olemme hukkumaisillamme ja nääntymäisllämme. Me olemme pimeässä valoa vailla, me olemme eksyksissä emmekä löydä mitään tietä kotiin.

Jouluoratorio alkaa riemuhuudoin Jauchzet, frohlocket – huutakaa ilosta, riemuitkaa! Maailma ja ihmisen osa on muuttunut perustuksiaan myöten, kun Jumala on tullut ihmiseksi. Aiemmin mahdoton – sovitus, pelastus, vapautus; miten sovintoa Jumalan kanssa nimitetäänkään – on tullut mahdolliseksi. Se on toteutumassa – tai jopa jo toteutunut. Johannes-passiossa ihminen kysyy: ”Kallis Vapahtajani, saanhan kysyä, kun nyt sinut on ristiinnaulittu ja itse olet sanonut: ’Se on täytetty!’, niin onko minut nyt vapautettu kuoleman vallasta? Voinko minä sinun kärsimyksesi ja kuolemasi tähden periä Taivaan valtakunnan osallisuuden? Onko tämä koko maailman lunastus?” Ja vaikka kysyjä ei voikaan saada sanallista vastausta, hänelle kuitenkin vastataan: ”Tuskiltasi sinä et tosin pysty puhumaan; mutta sinä taivutat päätäsi myöntymisen merkkinä ja sanot äänettömästi: ’Kyllä on!’”

Se ongelma, jonka ratkeamista – siis sananmukaisesti rikki repeämistä ja kappaleiksi silppuamista – Bachin suurteokset kuvaavat ja kunnioittavat, on ikiaikainen. Raamatusta ei tarvitse kääntää kuin yksi lehti, ennen kuin ollaan syntiinlankeemuskertomuksessa. Mikä silloin ongelmallistui ja millaiseen pinteeseen ihminen joutuikaan?

Vastaamaan luotu ihminen lankeaa

Jo 1. Mooseksen kirjan 1. luvussa (Gn 1, 26) kerrotaan, kuinka Jumala luo ihmisen: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Kristillisen kirkon pitkän historian aikana on pohdittu laajasti ja perusteellisesti, mitä kuuluu toisaalta Jumalan kuvaan (imago Dei) ja toisaalta Jumalan kaltaisuuteen (similitudo Dei). Yleisen tulkinnan mukaan lankeemuksessa turmeltui nimenomaan kaltaisuus, jonka palautuminen on pelastuksen ytimessä; tämä käsitys, kielenkäyttö ja traditio tulee vastaan ortodoksista liturgiaa seuratessa. Kun kuva kuitenkin jäi, vaikka kaltaisuus menetettiin, langennut ihmiskunta ei sentään muodostu epäihmisistä: jäljellä on jotakin sellaista, jonka perusteella ihminen edelleen on ihminen.

Mitä voi ajatella Jumalan tarkoittaneen luodessaan ihmisen ”kuvakseen, kaltaisekseen”? Luomiskertomuksen perusteella hän halusi luoda olennon, joka siinä mielessä ”vastaa” häntä, että tätä voi puhutella, tämä kuulee häntä ja tältä voi odottaa vastausta. Ihmistä ei kuitenkaan luotu yksin kappalein: kun ihminen ”vastaa” jotakuta, hän ennen muuta (siis jatkuvasti, arjessaan ja koko ajan) vastaa toista ihmistä ja vastaa toiselle ihmiselle. ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin.” (Gn 2, 18)

Sekä puhuttelu että vastaus voi olla myös teko – ehkä Jumala puhuttelee ja ihminen vastaa itse asiassa useamminkin teolla kuin sanallisesti tai näyttämällä jotakin? Ja kun näin on, myös ihmisten välillä ja kesken, mitä muuta lankeemus itse asiassa merkitseekään kuin tämän tällaisen vuorovaikutussuhteen vakavaa häiriintymistä, pahimmillaan jopa katkeamista?

Kaikki me muistamme, että lankeemus tapahtui tai oli sitä, että ”söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä” (Gn 3, 17). Jumalaa ei riitä vain kuulla tai kuunnella, vaan hänelle tulee olla myös kuuliainen; kun langenneen ihmisen kyky kuulla ja kuunnella Jumalaa heikkenee, se vaurioittaa suoraan hänen ”kuuliaisuutensakin kykyä” (potentia oboedentialis). Eiköhän Jeesus viitanne johonkin tämän kaltaiseen, kun hän Johanneksen evankeliumissa (8, 47) sanoo: ”Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee, mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”

Lankeemukseen liittyy kuitenkin toinen olennainen ulottuvuus, joka on vaikeampi hahmottaa kuin silkka tottelemattomuus. Kun käärme houkuttelee syömään siitä, mistä ei saisi, se viittaa odotettavissa olevaan tason nousuun (Gn 3 5): ”…niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” Ihminen ei siis vain lankeakaan tottelemattomuuden syntiin, vaan menee semmoiseen vipuun, joka kankeaa hänet uudelle tietoisuuden tasolle. Ihmisen voisi sanoa aikuistuvan, kun hänestä tulee sellainen tietoinen olio, jota voi nimittää eettiseksi subjektiksi. Hänhän ”tietää kaiken, sekä hyvän että pahan”.

Tässä kohdassa meillä kuitenkin on semmoinen raja, jota me emme taida millään pystyä ylittämään: vaikka me kuinka ihannoisimme lankeamatonta ihmisyyttä, me emme pysty kuvittelemaan sitä. Millaista olisi olla sellainen olento, joka ei olisi vastuussa tekemisistään, joka eläisi kuin vaistojensa varassa – tunnistammeko me siinä ihmistä ensinkään? Jospa käärmeen houkutuksessa onkin perää, kun käärme liittää Jumalan ”kaltaisuuden” juuri tähän eettiseen tajuun ja moraaliseen vastuuseen? Vaikka toisaalta ihminen sitten tuleekin huijatuksi sellaiseen tilaan, jossa hänestä ei olekaan vastuunsa kantajaksi; aikoinaan hyvin tunnettu ja yleisesti arvostettu dogmatiikan professori Osmo Tiililä lienee sanonut jotakin sellaista, että ”ihmisen aateluus on hänen kyvyssään tehdä syntiä”. Ihminen toisin sanoen tunnistaa ja tajuaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa – ja pystyy siis pahuuteen.

Niin tai näin, ihminen on siis luotu puhuttelusuhteeseen Jumalan kanssa. Koko Vanha testamentti on ”suunnaton kokoelma esimerkkejä siitä, millä tavalla Jumalan ja ihmisen välistä vuoropuhelua on eri tilanteissa käyty” (Timo Veijola). Se myös kertoo siitä, kuinka ”ihmisellä on mahdollisuus vastata häntä kohtaavaan puhutteluun sekä myönteisesti että kielteisesti, sekä oikein että väärin. Ihminen vastaa yleensä väärin” (Veijola) – mikä juuri onkin syntiinlankeemuskertomuksen kärki. Saman väärin vastaavan ihmisen rehellinen tarkkailija tunnistaa niin nykyajasta kuin itsestäänkin; muunlaista ihmisyyttä kuin syntiin kykenevää ei ole tarjolla.

Jumala tekee liiton jos toisenkin

Vanha testamentti on myös aikamoinen kokoelma kertomuksia siitä, miten vuorovaikutussuhdetta sekä Jumalan ja ihmisen välillä että ihmisten kesken on ajettu kohdalleen. Raamattu ei kaihda antaa Jumalasta koko lailla antropomorfista (ihmisen näköistä) kuvaa, kun se kuvaa hänen pettymystään: ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, murehti sitä sydämessään” (Gn 6, 5–6). ”Hyvän ja pahan tietämisestä” olikin hyvä tyystin peittynyt. Seuraa vedenpaisumus ja uusi aloitus muutaman oikeamielisen turvin.

Uudelleen rakennettu yhteys ja vuorovaikutussuhde vahvistetaan juhlallisesti: ”Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä, lintujen, karjaeläinten ja kaikkien villieläintenkin kanssa” (Gn 9, 9–10). Liiton merkki on sateenkaari, ja kun ”[k]aari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa” (Gn 9, 16). Liitto on ennen kaikkea lupaus siitä, ettei ongelmaa ihmiskunnan kovakorvaisuudesta Jumalan puhuttelulle ja puuttuvasta kuuliaisuudesta koskaan enää ratkota sillä, että puhuteltava huuhdotaan tyystin pois maan päältä. Samalla on kuitenkin esitelty dialogisuhteen keskeinen väline. Se on liitto.

Nooalle ilmoitettu liitto koski paitsi kaikkia ihmisiä myös sitä maailmaa, joka oli inhimillisen kulttuurin piirissä – ja jopa sitä, joka ei ollut, vaan liitto tehtiin ”villieläintenkin kanssa”. Tätä tuskin tulee pitää täydellisenä uutuutena: olihan jo Adam eläimet nimeämällä osoittanut yhteenkuuluvuutensa koko luomakunnan kanssa. Mutta pian liittoisuus tiheni uuteen suuntaan, kun Jumala lupasi Abrahamille: ”Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala” (Gn 17, 7). Liiton merkki ja edellytys siihen kuulumisesta on poikalasten ympärileikkaus, josta samassa yhteydessä annetaan ohjeet (Gn 17, 9–14). Vaikka liitto merkitseekin luomisessa syntyneen ja lankeemuksessa rikkoutuneen dialogisuhteen korjaamista, sen tekee ja vain ilmoittaa tehdyksi Jumala yksin. Liitto on siis eräänlainen lahja, ja tässä se vertautuu luomiseen – siihen, että ylipäätään kutsutaan olemassaoloon. Se puhuttelun ja vastaamisen maailma, joka ihmiselle luomisessa annettiin, perustui sekin totta kai yksinomaan Jumalan aloitteellisuuteen.

Voisi ajatella, että kaikki olisi nyt tullut takaisin kohdalleen, mutta kukapa kuvittelisi niin käyneen. Vanha testamentti on edelleen ”suunnaton kokoelma esimerkkejä” siitä, miten altis Jumalan ja ihmisen välinen vuoropuhelu ja ihmisten keskinäinen vuorovaikutus on vääristymään ja murtumaan. Niinpä jo profeetoista ensimmäinen, Aamos, kutsutaan lammaslaumojensa keskeltä epämiellyttävällä tehtäväksiannolla: ”Mene ja julista kansaani Israelia vastaan” (Aam 7, 15). Kaikki ei ole kohdallaan, vaan korjausprosessi jatkuu ja jatkuu. Eivätkä ne, jotka kuulevat Jumalan puhuttelun ja ovat kuuliaisia, pääse vähällä. Profeetat kärsivät sekä kohtaamastaan vastustuksesta ja ylenkatseesta että myös siitä, ettei Jumalan puhe suinkaan ole pehmeää. Hoosea, joka julisti Jumalan ja hänen kansansa liittoa ennen muuta avioliittona, joutui itse omalla avioliitollaan demonstroimaan Israelin arvotonta käytöstä (Hoos 1). Jeremia valitti (Jr 20, 9): ”Kun sanoin: ’Enää en halua ajatella häntä enkä puhua hänen nimissään’, tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa.”

Vanhan testamentin kuvaaman kehityskulun voisi tiivistää seuraavasti. Ihminen on luotu kuuntelemaan Jumalan puhuttelua ja vastaamaan siihen ja elämään vastaavassa vuorovaikutussuhteessa toinen toisensa kanssa. Lankeemus merkitsi perustavanluonteista väärin vastaamista niin Jumalalle kuin muillekin jumalanluomille. Jumala on kuitenkin tehnyt luotujensa kanssa liiton, jossa pysyminen korjaisi vääristyneet suhteet, mutta tämäkään Jumalan teko ei puhuttele ihmisiä niin vahvasti, etteivätkö he jatkaisi väärin vastaamistaan. Profeetat kyllä sanovat ääneen sen, mitä ei haluttaisi kuulla – ja minkä sanomisesta he itsekin kärsivät – mutta uutta radikaalia käännettä ei vain tapahdu.

Jumala vaihtaa ristin hullutukseen

Profeettoihin osuva kärsimys on jotenkin – profeetallista. Samaa, siis kärsimystä, on odotettavissa myös Uuden testamentin puolella. Damaskolaiselle Ananiakselle tulee näyssä ”Herran sana”, jonka mukaan hänen pitää mennä ilmoittamaan Saulukselle – siis myöhemmälle Paulukselle, Paavalille – että hän on Jumalan valittu ase ja että ”minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden” (Apt 9, 16). Niin epämiellyttävää kuin se onkin, kärsimyksestä ei tässä ajassa (iankaikkisuuden tällä puolen) selvästikään luvata vapautusta. Päinvastoin näyttää siltä, että kärsimys osoittautuu olemassaolon väistämättömäksi ulottuvuudeksi. Ja kun ollaan kaikkein suorimmillaan ja rehellisimmillään, kärsimyskin näkyy paljaana.

Kärsimyksessä ei ole mitään, mitä voisi ihastella tai ihannoida. Se ei ole mikään periaate, ei mikään päättelyketjun rengas eikä mikään jumalallinen mysteeri. Sitävastoin kärsimys on hirveää. Kärsimys raatelee. Kärsimys tuhoaa. Se, ettei väistä kärsimystä, on luonnonvastaista, se on luonnotonta. Tai sitten on – yhtä aikaa luonnottomuuden ja luonnonvastaisuuden kanssa – myös yliluonnollista. Se mikä on yliluonnollista, on ihmisluonnolle vaikea käsittää ja työläs oppia. Voi vaatia ihmisiän, että alkaa ymmärtää, miksi joku meidän aikamme askeetti ja mystikko on tullut sanoneeksi näin: ”Kristinuskon valtava suuruus on siinä, ettei se etsi yliluonnollista lääkettä kärsimykseen, vaan pyrkii käyttämään kärsimystä yliluonnollisella tavalla” (Simone Weil). Tai sitten ihmisikäkään ei riitä tätä tai mitään ymmärtämään.

Yhtä kaikki jostakin kärsimyksen suunnasta alkaa kehkeytyä se vastaus luomishyvyydelle selkänsä kääntäneen ja Jumalalta korvansa sulkeneen maailman synkkyyteen ja suttuisuuteen, joka kestää ja pitää ja toimii. Kummallinen se on, ja se on kyllä havaittu alusta asti. Paavali – tuo Jumalan valittu ase – kirjoitti heti 1. Korinttilaiskirjeen alkuun (1 Kr 1, 21–24): ”Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” Toisin sanoen: se mikä ei kellekään kelpaa ja se mikä on ihan tolkutonta – juuri se on totisinta totta ja siinä jos missä on jumalallista ytyä. Vähän toista sataa vuotta myöhemmältä kirkkoisä Tertullianukselta (n. 160–220) on peräisin kuuluisa iskulause ”uskon, koska se on mieletöntä” (credo quia absurdum).  Hän avaa asiaa myös laajemmin: ”Jumalan Poika ristiinnaulittiin: ei ole mitään häpeää, koska se on häpeällistä. Ja Jumalan Poika kuoli: se on kaikin mokomin uskottava, koska se on mieletöntä. Ja haudattiin, nousi ylös: se on varmaa, koska se on mahdotonta.” (Crucifixus est Dei Filius, non pudet, quia pudendum est; et mortuus est Dei Filius, prorsus credibile est, quia ineptum est; et sepultus resurrexit, certum est, quia impossibile.)

Mielettömänä tai hulluna ristin ja kärsimyksen pelastavaa merkitystä voi pitää monellakin tapaa. Kautta vuosisatojen on kummasteltu, miksei Jumala olisi voinut päätyä samaan lopputulokseen, samaan sovintoon ihmiskunnan kanssa, pelkästään päättämällä, että niin nyt olkoon. Aika yleisesti on päädytty siihen, että tämä olisi tavalla tai toisella merkinnyt vanhurskauden – siis oikeuden ja oikeudenmukaisuuden – väheksymistä tai jopa siitä luopumista. Toisaalta taas on havaittu, ettei ole ollenkaan selvää, mitä, miksi ja miten ristillä tapahtuukaan. Miten Kristuksen risti tuottaakaan pelastuksen? Voimme Simone Weil’n tapaan tunnistaa, että se sen tekee: ”’Antakaa minulle tukipiste, niin nostan koko maailman sijoiltaan.’ Tämä tukipiste on risti. Muuta tukipistettä ei voi olla. Sen oltava siinä kohdassa missä maailma ja se mikä ei ole maailmaa leikkaavat toisensa. Risti on tämä leikkauskohta.” Mutta miten siis?

Risti toimii ja palauttaa yhteyden

Samaa asiaa ovat ihmetelleet niin aivan tavalliset rivikristityt kuin oppineimmat teologitkin. Näistä jälkimmäisistä kenties kaikkien aikojen merkittävin Tuomas Akvinolainen (1225–74) kyseli hänkin suurteoksessaan Summa theologiae, millä tavoin Kristuksen kärsimys itse asiassa pelastuksen vaikuttaa (III q 48). Tuomas pohtii neljää eri vaihtoehtoa. Tuottaako Kristuksen kärsimys meidän pelastuksemme ansiona (meritum), hyvityksenä (satisfactio), uhrina (sacrificium) vai lunastuksena (redemptio)?

Vaikka Tuomas ei näissä pohdinnoissaan viittaakaan siinä määrin Raamattuun kuin sen jälkeiseen keskusteluun, kysymyksenasettelu on mitä vahvimmin raamattupohjaista. Äskeisessä artikkelissaan dosentti Kari Kuula huomauttaa, ettei Paavalillakaan ollut lopullista vastausta siihen, miten se hänen Korinttilaiskirjeessä hehkuttamansa ”Jumalan voima ja Jumalan viisaus” ristiinnaulittuun Kristukseen itse asiassa kätkeytyy. Kuula jatkaa: ”Jeesus osti meidät vapaiksi eli lunasti meidät omikseen. Hän tuli kirotuksi eli kärsi rangaistuksen meidän puolestamme. Hän teki ristillä sovinnon meidän ja Jumalan välillä. Hän voitti pahan vallat. Hän otti pois syntimme antamalla itsensä syntiuhriksi Jumalalle.” Luetteloksi tiivistettynä eri ulottuvuuksia tai näkökulmia ovat siis lunastus, sijaisrangaistus, sovitus, voimateko ja uhri. Ja, niin kuin, Kuula edelleen kirjoittaa: ”Kaikkia näitä, ja muutamaa muutakin, opetettiin Paavalin ajan seurakunnissa. Niiden moneus kertoo ristin ymmärtämisen vaikeudesta.”

Vain pari esimerkkiä. Galatalaiskirjeessä (3, 13) Paavali kirjoittaa: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.’” ”Paalu”, siis risti, tuottaa vapautuksen, koska sijaisrangaistus on samalla lunastus, vapaaksi ostaminen. Efesolaiskirjeen mukaan taas Kristus on ”rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle” (Ef 5, 2). Kysymys on siis uhrista, jonka ei kuitenkaan painoteta olevan sovittava syntiuhri, vaan ehkä ennemminkin jonkinlaisen kiitosuhrin oloinen. Niin tai näin, perustava vakaumus ei muutu: Kristuksen risti ratkaisee ihmisen paikan ja tilan Jumalan edessä. Tavalla tai toisella – vaikka kaikki tulkinnat tuntuisivatkin hullunmallisilta…

Kuvataan tai painotetaan ristin tapahtumia pelastuksen kannalta sitten aivan miten tahansa, kaikissa niissä on yksi yhteinen ja aivan olennainen tekijä. Se on niin olennainen, että ilman sitä millään ei olisi meille mitään merkitystä – mutta samalla niin luonnollinen, ettemme me juuri osaa sitä edes ihmetellä. Oli Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema sitten uhri, lunastus, sovitus, hyvitys, voimateko tai mitä kaikkea onkaan sanottu, mikään ei kosketa meitä, ellei Kristuksen ja meidän välillämme ole syvä yhteys.

Paavali saarnaa tästä Roomalaiskirjeessään väkevästi. Hän aloittaa syntiinlankeemuksesta ja asettaa sen vastapainoksi ”yhden ainoan, Jeesuksen Kristuksen” (Rm 5, 18): ”Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän.” On suhteellisen helppo ymmärtää, että Adam edustaa koko ihmiskuntaa sen aamunkoitossa, mutta miksi ja kuinka me tämän ajan ihmiset liitymme tähän Jeesukseen – se on kysymys, jonka vastauksesta riippuu vanhurskaus ja elämä?

Uudessa liitossa ollaan yhtä

Paavalin perustelut seuraavat välittömästi ja niitä on syytä lainata pitkähköstikin (Rm 6, 3–11): ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta. Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.”

Kastetta voidaan kuvata Kristuksen pukemisena ylle, niin kuin Galatalaiskirjeessä (3, 27), mutta vieläkin intensiivisemmin – niin kuin juuri tässä Roomalaiskirjeen katkelmassa – kastamisena ”Kristukseen Jeesukseen”. Kuinka ollakaan, kaste on myös liitto (1 Pt 3, 21): ”Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus.” Mainittu ”esikuva” viittaa Nooaan, jonka kanssa – kuten muistamme – Jumala niin ikään teki liiton.

Niinpä olemmekin palanneet siihen, että niin aikojen alussa kuin aikojen lopullakin Jumalan strategia ihmisten hyväksi on liitto. Uusi liitto ei kuitenkaan ole vain vanhan liiton kevyt päivitys, vaan laatuaan myöten uudenlainen. Kun vanhassa liitossa Jumala on tuolla ja ihminen täällä, uudessa liitossa Jumala on aina jo tällä puolen. Ensimmäisestä joulusta alkaen Jumala on jakanut ihmisen osan ja samastunut meihin Kristuksessa Jeesuksessa. Palmusunnuntain epistolatekstinä äskettäin kuulemamme Filippiläiskirjeen ns. Kenosis-hymni, on eräänlainen – lähinnä karunlainen – jouluevankeliumi (Fil 2 6–8): ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisen kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisen joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti ristinkuolemaan asti.” Edellytys sille, että me voimme tulla kastetuiksi ”Kristukseen Jeesukseen” ja ”olla Kristuksessa” on inkarnaatio, Jumalan lihaksitulo – siksi siis jauchzet, frohlocket! Yhteys on todella kiinteä (1 Kr 12, 12–13): ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi.”

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka ristillä loppuun asti kärsineen Kristuksen kylkeen työnnettiin keihäs ja kuinka ”haavasta vuoti heti verta ja vettä” (Jh 19, 34). Tässä on nähty merkki siitä, mikä meidät Kristuksen yhdeksi ruumiiksi yhdistää: vesi ja veri – siis kasteen ja alttarin sakramentit. Jos on kaste liitto, niin liitosta on myös ehtoollisessa kysymys: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne” (Lk 22, 20). Vielä 1800-luvulla meidän esivanhempamme kuulivat tai lukivat tämän saman kohdan toisin: ”Tämä Kalkki on se uusi Testamentti, minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.” Vanha testamentti ja Uusi testamentti ovat vakiintuneet Raamatun osien nimiksi, mutta samalla tai ennen kaikkea ne ovat kahden toisiaan seuranneen Jumalan liittoutumisen nimityksiä. Että aikoinaan malja (sekin nykykielelle vieraasti ”Kalkki”) oli ”uusi Testamentti”, johtuu tietyn kreikan sanan (diatheekee) käännöshistoriasta latinan kautta moderneihin kieliin. Mutta Jumalan väsymättömästä halusta liittoon on kysymys, puhuttelusta joka odottaa vastausta, kutsusta olla Jumalan kuva ja kaltainen, kuuleva ja kuuliainen. Ollakseen ihminen ihmisen tulee olla ihmisiksi, ja olla ihmisiksi merkitsee olla yhteydessä – niin toinen toisiinsa kuin Jumalaankin.

Ristin salaisuus tuo erillisyydestä yhteyteen

Kertomukset luomisesta ja lankeemuksesta tekivät totisesti selväksi, että ”olla ihminen” ja ”olla yhteydessä” ovat ilmaisuja, jotka kattavat toinen toisensa reunasta reunaan; ne tarkoittavat ihan samaa. Tämä merkitsee myös sitä, että tapahtui ristillä sitten mitä tahansa – uhri, sijaisrangaistus, lunastus, voitto, sovitus, hyvitys tai mitä vain – aina se on ratkaisu siihen ihmisenä olemisen syväongelmaan, jonka nimi on erillään olo. Tavalla tai toisella palautuu se alkutila, jossa ihminen Jumalan kuvana jotenkin ”vastasi” Jumalaa ja vastasi toinen toiselleen sekä Jumalan kaltaisena vastasi Jumalalle ja lajitovereilleen. Kun jo Paavalista alkaen ristin ratkaisua kuvataan monella nimellä ja käsitteellä, ristin vaikutus, sen ”mekaniikka” jää lopulta ilman täsmäsanoitusta. Varmaankin hyvä niin: meille on hyväksi havaita, että kysymys on aina enemmästä, laajemmasta ja syvemmästä – että se, minkä ratkaisu on uhri, ei ole identtinen sen kanssa, minkä ratkaisu on lunastus. Näkökulmat ja tulokulmat ovat monet, mutta peruskysymys, jonka eri särmät niissä näkyvät, on sama: rispaantunut, rikkoutunut tai jopa romahtanut Jumala- ja ihmisyhteys.

Sitä ratkaisua, joka ristillä tapahtuu, kaipaa ihmisen erillisyys niin Jumalaan kuin lajitovereihinsakin nähden – ja miksei muihinkin lajeihin tässä Jumalan luomakunnassa. Ja kun ongelma on erillisyys, ei ole mikään ihme, että kaikissa tavoissa kuvata ja ehkä tehdä ymmärrettäväksikin tuo ”ristin ratkaisu”, korostuu Kristuksen ja meidän välisemme yhteys. Kuinkapa jokin yksittäinen ristinkuolema meitä mitenkään koskisikaan ilman sellaista perusyhteyttä. Se on uusi liitto, mutta sellainen ”uusi Testamentti”, jossa me Kristukseen kastetut nautimme Kristuksen ruumiin ja veren alttarin sakramentissa. Tämän suorastaan fyysisen yhteenkuuluvuuden sanoo julki jo Paavali (1 Kr 15, 21–23): ”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.”

Ja kun tarvitsemamme ratkaisu merkitsee erillisyyden voittamista, Jumalan ja meidän välisemme sovinnon salaisuus on paljon syvempi, ankarampikin ja ihmeellisempi kuin miltä äkkiseltään näyttää. Virsikirjan viisaimpia virsiä on 386, jossa pietistipappi Johann Eusebius Schmidt (1670–1745) kirjoittaa: ”Salattu armopäätös meitä ohjaa. Sen avaruutta, laupeuden pohjaa me emme koskaan pysty mittaamaan. Se, kuinka Isä antoi ainoansa, Poikansa meille armohelmastansa, on salaisuus.”

Sellaiseksi – salaisuudeksi – Jumalan ratkaiseva pelastusteko jää myös Johannes-passiossa, johon viittaamalla aloitin. Siinäkään eivät lopulta pisimmälle vie sanat, vaan se kuulemisen, soiton, laulun, kuuntelemisen, läsnäolon ja sanojen kokonaisuus, joka ottaa valtaansa ja joka asettaa ihmisen paikalleen Jumalan puhuteltavaksi. Kaikki on selvää, vaikka kaikki on käsittämätöntä, kun kuoron viimeinen osuus, Ruht wohl, kaikuu: ”Levätkää rauhassa, pyhät jäsenet, joita en enää surren itke; levätkää rauhassa ja saattakaa minutkin rauhaan. Se hauta, joka on teille annettu ja johon ei enää liity tuskaa eikä hätää, aukaisee minulle taivaan ja sulkee helvetin.”