Puheenvuoro Uskonnot, rauha ja kotoutuminen -seminaarissa Turun Kirkkopäivillä
Arvoisa herra pääministeri, hyvät panelistit ja koko seminaariväki! 1990-luvun alussa perustimme Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymään maahanmuuttajatyöntekijän viran. Olin virkaan valitun diakonissan esimies ja onnistuneesta rekrytoinnista innoissani. Kun kerran olin itse ajanut viran perustamista ja ollut mukana valinnassa, ei ollut kovin johdonmukaista ihmetellä viranhaltijalle: ”Sinä kun olet kristitty ja nainen, mitä sinä voit tehdä näiden muslimimiesten hyväksi, joita enimmäkseen tapaat?” – Suomeen ja Turkuun oli tuolloin tullut suuri määrä somaleja. Diakonissan ei tarvinnut hetkeäkään miettiä mitä vastata. ”Heille on merkittävää kohdata uskonnon ihminen.”

Uskonto on syvällä ihmisessä. Se ei ole mikään elämän valinnainen lisäosa, se ei ole verrattavissa harrastukseen. Tämän ”uskonnon ihmiset” ymmärtävät ja siksi heidän välissään on valmiina keskinäisen luottamuksen pohja. Tällä viikolla Turussa on kokoontunut Euroopan uskontojohtajien neuvosto (European Council of Religious Leaders), joka on osa Uskonnot rauhan puolesta –järjestöä (Religions for Peace). Jotta uskonnot aktiivisesti edistäisivät rauhaa, tarvitaan jatkuvia kohtaamisia ja vuoropuhelua eri tasoilla. Suomessa uskontojen yhteistyötä edistää USKOT-foorumi. Erityisen olennaista on toimia paikallisesti, niiden kesken, jotka jakavat samaa tilaa ja elämäntodellisuutta. Pari vuotta sitten me kannoimme kotikaupunkimme Turun lippua, kun toteutimme ensimmäisen rauhankävelymme. Tänään me rauhankävelyllä teemme jälleen silminnähtäväksi, että me eri uskontojen ihmiset olemme yhteisellä tiellä, mitä rauhaan, väkivallan vastustamiseen ja keskinäiseen kunnioittamiseen tulee.

Satavuotias Suomi on monessa olennaisessa suhteessa rakentunut viisisataa vuotta sitten alkaneen luterilaisen reformaation perustalle. Olemme kuitenkin olleet monikulttuurinen ja moniuskontoinen maa jo pitkään. Suomalaisella uskonnonvapaudella, uskontodialogilla ja uskontojen rauhanomaisella rinnakkaiselolla on pitkät juuret. Suomen tataareilla ja juutalaisilla on kokemusta siitä, että integroituminen ilman assimilaatiota, kotoutuminen ilman sulautumista, on mahdollista. Tätä pitää osata hyödyntää ja siirtää se tänne tuleville uusille yhteisöille.

Erilaisten kulttuuristen perinteiden ja uskontojen välillä on myös vanhoja jännitteitä ja uusiakin voi syntyä. Ratkaisua ei kutenkaan pidä hakea uskontojen tai niiden tapojen häivyttämisellä julkisesta tilasta. Uskonnottoman tai uskonnot yksityisen piiriin tunkevan uuden yhtenäiskulttuurin rakentaminen on so last century. Joka sitä yrittää, on koko ratakierroksen jäljessä. On joutavaa tuumia, kuinka painettaisiin uskonnonharjoitusta piiloon, vaan kuinka eri uskonnot ja kulttuurit eläisivät rauhassa ja kuinka niihin kuuluville ihmisille tehtäisiin oikeutta. Ja vain se mikä on julkisesti nähtävänä, voi olla myös julkisen keskustelun ja kriittisen arvioinnin kohteena.

Toisiamme ymmärtääksemme me tarvitsemme yhä enemmän uskontojen lukutaitoa. Tämä korostaa hyvän uskonnon opetuksen merkitystä, koska tiedon puute johtaa uskontojen väärinkäyttöön niin niiden sisällä kuin ulkopuolellakin. Kun joku käyttää uskontoa selittämään väkivallantekoa, uskonto on yksi uhreista ja ”uskonnon ihmiset” joutuvat sijaiskärsijöiksi.

Alussa kuvasin, mikä merkitys uskonnon ihmisen kohtaamisella voi olla toiselle uskonnon ihmiselle Suomessa: se tuottaa kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta ja synnyttää luottamusta. Kokemus on aivan sama kansainvälisessä rauhantyössä. Monissasodan ja väkivallan runtelemissa maissa ihmiset luottavat uskonnollisiin ja perinteisiin johtajiin ja rauhantekijöihin. Turun diakoniakeskuksessa maahanmuuttajia vastassa oli nainen; vaikkanaisten roolia rauhantyössä kuinka alleviivaisi, sitä ei silti korostaisi liikaa.

Hyvät kuulijat! Viime sunnuntaina kirkoissamme luettiin profeetta Jesajan näky siitä, millaista onkaan hyvä yhteinen elämä. Hän kirjoitti näin (32:17-18): ”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti. Minun kansani saa asua rauhan niityillä, turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla.” Tämä on uskonnon ihmisten yhteinen päämäärä.