Herkistä meidät hyvyydelle

Kävin toissa viikolla Upsalassa ja pidin siellä lyhkäisen puheenkin. Syy käyntiin oli siinä, että Upsalan piispasta tuli arkkipiispa vuonna 1164, josta nyt on kulunut 850 vuotta. Ja syy puheeseen oli siinä, että oma Turun arkkihiippakuntamme on enemmän tai vähemmän tuon Upsalan arkkihiippakunnan synnyttämä.

Puhe oli siksikin lyhkäinen, että oltiin ulkoilmassa ja Vanhan Upsalan kummuille ryöppysi säännöttömin väliajoin sellaisia vähemmän hillittyjä sadekuuroja kuin elokuussa myös Pohjanlahden tällä puolen. Sain kuitenkin sanotuksi jotain olennaista, nimittäin ”kiitos!”. Kiitoksia kovasti tästä kristillisestä uskosta – emme oikein enää tulisi toimeen ilman sitä.

Muistin toki ohimennen mainita sellaiset jokseenkin vaikuttavat seikat kuin oikeuslaitoksen, koulutuksen, sosiaalihuollon ja terveydenhoidon – näillä kaikillahan on juuriaan kristinuskossa, joillakin jopa pääjuurensa. Mutta erityisesti meidän on kiittäminen tietystä tavasta nähdä, kokea ja ymmärtää maailma ylipäätään. Yleensä sitä nimitetään lyhyesti ’uskoksi’. Aika hienoa, että nuo upsalalaiset ottivat asiakseen välittää semmoisen meille.

Vanhan sanonnan mukaan ”uskolla on omat silmänsä”. Sellaiset silmät saa, kun katsoo Kristusta kehdosta hautaan tai tässä tapauksessa pikemminkin seimestä ristille. On uskomattoman vaikuttavaa tai itse asiassa uskoa vaikuttavaa katsoa tuota Jeesusta sillä silmällä, etteikö tuossa vain olisikin kohdattavissa ja koettavissa, mitä Jumala meille haluaa olla.

Nasaretin Jeesuksen elämäntiestähän me emme paljoa tiedä. Sen verran kuitenkin, että siihen on kuulunut sekä arkea että juhlaa, sekä ystävyyttä että yksinäisyyttäkin ja niin elämäniloa kuin kuolemantuskaakin. Kun sitä katsoo, näkee ihmisen osan laitoja myöten. Jumala näemmä haluaa olla mukana kaikessa ja läpäistä koko inhimillisen olemassaolon. Siksi uskon silmillä katsominen ei kapeuta näkökenttää eikä vääristä kuvaa, vaan kirkastaa ja antaa syvyyttä.

Minusta uskon silmin näkeminen merkitsee ennen muuta herkistymistä hyvyydelle. Eikä silloin ole kysymys vain katsomisesta, vaikka kyllä siitäkin. Kyllä siitäkin on kysymys, että tunnistaa maailmassa sitä kauneutta ja hyvyyttä, jota siinä Jumalan jäljiltä on yllin kyllin. Vielä olennaisempaa on kuitenkin antautua sen hyväntahtoisuuden valtaan, jota usko ja uskon silmin katseleminen tuottavat.
Seurakuntavaalit kun lähestyvät, minullekin jaettiin taannoin sellainen metallinappi, jossa lukee ”Usko hyvän tekemiseen”. Se on jonkinmoinen vaalien tunnus ja kivasti kaksimerkityksinen. Senhän voi lukea kehotuksena, että uskopas nyt hyvän tekemiseen. Tai sitten hiukan hankalammin hahmottaen siihen tapaan, että usko on lähtökohta tai pohja tai käyttövoima tehdä hyvää. Tästä jälkimmäisestä tulkinnasta pidän enemmän ja jopa aivan erityisesti.

Paavali kirjoitti galatalaisille, että ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”. Juuri sitä on ”usko hyvän tekemiseen”, se usko, joka kaappaa hyvän tekemiseen. Se nimenomaan kaappaa tai imaisee tai nappaa, koska tämä hyväntahtoisuus – hyvän tahtominen ja tekeminen – ei oikein ole tahdonalainen päätös eikä mitään suoritustyyppistä todellisuutta. Alkaa vain itsekseen tuntua siltä, että tuolla lailla pitäisi maailma nähdä ja noin ihmisiin suhtautua. Jos kerran uskoo siihen Jumalaan, joka tulee ulottuville Ihmisen Pojaksi nimitetyssä Jeesuksessa, ei pääse karkuun ihmisiksi olemisen kutsua.

Tänä huonojen uutisten vuonna moni on kokenut, ettei ihmisiksi oleminen ole ihmiskunnassa enää oikein huudossa. Omassa työssäni tapaan kuitenkin jatkuvasti sellaisia ihmisiä, joiden hyväntahtoisuutta ei mikään ole horjuttanut. Hyvää tahdotaan ja hyvää tehdään muuallakin kuin seurakunnissa, mutta niissä vieraillessani kohtaan kerta kerralta väkeä, joka oikeasti välittää siitä, mitä kuuluu lapselle tai vanhukselle, jota oikeasti kiinnostaa, saako ihminen syödäkseen ja asuakseen tai onko jollakulla ihmisiin ja Jumalaan nähden yksinäinen vai yhteenkuuluva olo. Tämmöiseen hyvän tekemiseen usko ajaa.

Vanhan Upsalan mäillä kiitin paikallisia lopulta myös siitä, että tuomalla meille kristinuskon he olivat myös nostattaneet meidän hautausmaillemme ristit ja muuttaneet ne kuoleman puutarhoista elämän lehdoiksi. Tästä olen nyt erityisen kiitollinen, kun vastikään sain yllättävän tiedon mitä hyväntahtoisimman, mitä hyvää tahtovimman ja hyvää tekevimmän ystäväni kuolemasta. Samainen Paavali, joka valisti galatalaisia, että ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, teki korinttilaisille selväksi, että ”jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä”. Mutta kun Kristusta ei katso vain seimestä ristille, vaan vielä ristin ja haudan taaksekin, näkee, ettei Jumalan hyväntahtoisuus pääty kuolemaan, vaan menee siitä läpi.

Rukoilkaamme: Jumala, herkistä meidät hyvyydelle. Lisää meille uskoa, että näkisimme, tahtoisimme ja tekisimme hyvää. Kiitos siitä, että hyvyys on väkevämpi kuin kuolema. Aamen.

Virsi 629: 5,6.