Onkohan Mona Lisa oikeasti hyvä taulu? Kun viimeksi näin sen, se oli erillisessä valkoisessa kopissa panssarilasin takana. Edessä tungeksi väkeä sen verran, ettei tauluun oikein tahtonut saada kontaktia. Oli pakko tyytyä katsomaan vieressä olevaa saman taitelijan Luolamadonnaa: sen edessä oli yllin kyllin tilaa.

Joistakin esineistä, asioista ja miksei myös ihmisistä muodostuu hyvän ja hienon sen verran täydellisiä ilmituloja, että niitä kuuluu vain ihailla. Samalla mieleen hiipii epäilys: onkohan tuo nyt ihan noin? Aika osuvasti tämän kaiherruksen on sanoittanut viime vuosisadan varmaankin lainatuin – ja siis niin ikään itse kaapin päälle nostettu – filosofi Ludwig Wittgenstein: ”Kun minä … kuulen useitten vuosisatojen merkkimiesten ihailevia lausuntoja Shakespearesta, en voi välttyä epäilyltä, että hänen ylistämisensä on ollut sovinnainen tapa…”

Wittgenstein kuitenkin jatkaa tästä suoraan: ”…vaikka minun on kuitenkin tunnustettava itselleni, ettei asianlaita ole näin.” Mona Lisakin on erinomainen taulu. Sen huomaa, kunhan silmänräpäyksenkin pystyy katsomaan sitä sellaisenaan, ikään kuin sitä ei olisikaan loppuunkatsottu.

Kristillisen uskon Shakespeare ja Mona Lisa on Isä meidän –rukous. Sitä kuuluu pitää rukouksien rukouksena, äärimmäisen viisaana, kaiken olennaisen pelkistävänä. Harvassa ovat sellaiset syvälliset kilvoittelijat ja hengelliset opettajat kuin Maria Normanbylaisena tunnettu ortodoksinen igumenia, joka kirjeissään on sitä mieltä, että rukous nyhdettiin Kristukselta puoliväkisin ja että se kaikesta huolimatta jää jälkeen vetäytymisestä yksinäisyyteen ja erämaahan.

Isä meidän –rukous kuitenkin on mitä ladatuin ja voimakkain. Se kestää hokemisen tulematta rukoilluksi loppuun tai ja loppumattoman kehumisen kulumatta ohueksi. Ellei tätä väitettä purematta nielaise, kannattaa lukea Petri Järveläisen kirja Rukouksen elämänmuoto. Vain seitsemisenkymmentä sivua, mutta niin tiivistä ja tarkkaa tekstiä, että siitä riittää märehdittävää – tämähän on kristillisen mietiskelyn perustermejä – ihan niin paljon kuin vain suinkin jaksaa.

Rukouksen elämänmuoto on nuoren miehen kirjoittama; ehkä jos nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyisi toinen, tarkistettu painos, siinä näkyisi myös kuluneiden vuosien kokemus. Kristillinen usko on kuitenkin alkujaan kehkeytynyt nimenomaan nuorten aikuisten joukossa, porukassa, joka murrosaikana haki elämän mieltä, merkitystä ja tarkoitusta. Omituisella tavalla tässä ei mikään olennainen vanhene: kolmikymppisen Jeesuksen opettama Isä meidän –rukous on yhäti voimissaan ja sen kannattelema rukouksen elämänmuoto sellaisena, kuin samanniminen kirja sitä selittää, on nyt vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjoittamisaikanaan.

Hauska yhteensattuma sinänsä, että Järveläinen on tehnyt väitöskirjansa juuri tuosta Wittgensteinista, joka mietti, olisiko Shakespearen ylistely tyhjää tapaa. Se taas ei ole pelkkä yhteensattuma, että kun hän on kirjoittanut kirjan, jonka alaotsikko on Isä meidän –rukouksen merkitys tänään, hän on pääotsikoinut sen Rukouksen elämänmuodoksi: ’elämänmuoto’ on Wittgensteinin ajattelun keskeisiä käsitteitä.

Kirja perustuu kaiken kaikkiaankin vahvaan kristillisen teologian sekä länsimaisen aatehistorian ja filosofian tuntemukseen. Vaikka siinä sen vuoksi ”tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista” – niin kuin toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeistä vähän valitellaan – vankka pohja ja kurinalainen ajattelu kääntyvät ilman muuta voimaksi. Tässä ei tunnelmoida eikä hymistellä, vaan puhutaan tiukkaa ja harkittua asiaa.

Rukouksen elämänmuoto – yhtä hyvin kirjana kuin itse asiana – on väistämättä itsekriittinen ja yhteiskuntakriittinen, vieläpä kattavasti kulttuurikriittinenkin. Vaikkapa näin: ”Se, mitä on pidetty syvästi uskonnollisena ja Jumalan mielen mukaisena, on paljastunut ihmisen valtakunnan rakenteiksi, jotka ovat johtamassa tilanteeseen, jossa ihminen ja hänen mukanaan viemät miljoonat eliölajit katoavat maapallolta. Uudelle ajalle ominainen pyrkimys helppoon elämään, arvoista vapaaseen täysikasvuisuuteen, laajemmista rakenteista riippumattomiin itsenäisiin valintoihin, elämän hallintaan, hyödismin ja päämäärien yli korotettuihin keinoihin on hylättävä.”

Vaihtoehto on jo sanoissa ’Isä meidän’, joitten lausuminen merkitsee suostumista ihmisen oikeaan olemassaolon tapaan kaiken puolestapuhujana ja puolestahuokaajana. Tähän tapaan: ”Isänä Jumala ei ole muusta maailmasta eristäytyneen jumalallisen perheen Isä, vaan meidän Isämme. Persoonapronomini me tarkoittaa koko maailmaa.” Tämä ’me’ merkitsee, kuten Järveläinen tarkentaa, yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan ja kaikkien kansojen kanssa. Siinä myös tunnistetaan, ettei usko ole yksilön yksityinen mielenliike, vaan me kuulumme yhteisöön, kirkkoon. Emmekä me ole ensimmäiset emmekä toivottavasti viimeisetkään ihmiset maan päällä: ’meillä’ on myös historiallinen jatkuvuus.

Eipä ihme, että Järveläinen toteaa: ”Sanoista Isä meidän avautuu riittävästi sekä mietiskeltävää että harjoitukseen pantavaa koko elämän ajaksi.” Ei olisi hullumpi ajatus antaa Rukouksen elämänmuoto sellaiselle fiksulle aikuiselle, jonka uskonkäsitys ei ole pysynyt muun kasvun ja kehityksen perässä ja joka on siitä hämmennyksissään. Paluutietä etsivälle se ei suinkaan ole huono johdatus siihen, mitä onkaan olla kristitty – ihminen, joka hengittää isämeitää ja pysyy siten hengissä.

Rukoilkaamme: Isä meidän! Aamen.

Virsi 208: 1, 5