Oikeudenmukaisuus kehityksen arvopohjana

Arvoisa rouva ministeri, arvoisa puheenjohtaja, hyvät muut kuulijat!

Olen aina silloin tällöin lainannut Kaarlo Kallialaa, kun olen puhunut tai kirjoittanut sosiaaliseen tai taloudelliseen oikeudenmukaisuuden liittyvistä kysymyksistä. Tällä en tarkoita sitä, mitä moni epäilee – ja aivan syystä: että toistan itseäni. Se Kaarlo Kalliala, jota tarkoitan, oli isoisäni.

Se, että lainaan häntä talouskysymyksissä, on sikäli ymmärrettävää, että hän oli aikoinaan paitsi vaikkapa Kansantaloudellisen yhdistyksen esimies myös liikepankin pääjohtaja – toki kovin toisenlaisessa maailmassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että häntä on mieltä lainata, kun sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on kysymys. Hän kun ei koskaan luopunut pohtimasta niitä arvoja, joille sekä taloudellinen toimeliaisuus erikseen että ihmisten yhteiselämä ylipäätään perustuvat.

Vakuutusyhtiön tilinpäätöspäivällisillä hän saattoi pohtia hyvyyttä kantavimpana arvona tai kirjoittaa Kansantaloudellisen yhdistyksen julkaisuun artikkelin – kutakuinkin kriittisen – voitontavoittelun etiikasta. Rotaryn piirikokouksessa hän totesi, ettei itse asiassa ole mitään muuta yhteiskunnallista ongelmaa kuin köyhyyden ongelma; näillä kahdella sanalla hän myös oli esitelmänsä otsikoinut.

Köyhyyden ongelma

YK:n hyväksymistä kestävän kehityksen tavoitteista ensimmäinen on ”poistaa köyhyys sen kaikissa muodoissa kaikkialta”. Sen asema ensimmäisenä tuskin on sattuma: vaikka muut 16 tavoitetta tuovatkin esiin uusia asioita ja näkökulmia, köyhyyden ongelma saattaa kuin saattaakin olla edelleen aivan erityinen. Ainakin äärimmäinen köyhyys kampittaa melkeinpä jokaisen muun tavoitteen viemällä siltä resurssit ja pakottamalla suuntaamaan kaiken huomion ja kaikki ponnistukset silkkaan hengissä sinnittelyyn.

Köyhyys ja sen mukanaan tuoma yleinen epävarmuus ja alati uhkaava hätä perustuvat epätasaiseen ja eriarvoistavaan tulonjakoon. Tässä ei ole kysymys vain omasta maastamme, vaikka siitäkin. Liikenne, tietoliikenne ja kansainvälinen talous ovat osaltaan tehneet näkyväksi ja osaltaan myös todellistaneet sen, minkä omalta osaltani tunnustan jo kristillisen uskoni perusteella: ihmiset muodostavat yhden ja saman ihmiskunnan, ihmisarvo ja perustavat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, kaukainenkin on lähimmäinen.

Suomessa on hyvinkin ymmärretty, että ihmisyys on jakamaton: Suomi on pidemmällä aikavälillä sitoutunut nostamaan kehitysapunsa YK:n suosittelemaan 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Meille on niin ikään aivan selvä se uusien kehitystavoitteiden näköala, ettei sosiaalista kehitystä, taloutta ja ympäristökysymyksiä ole mieltä käsitellä erikseen. Kestävää kehitystä voidaan saada aikaan vain kaikki näkökulmat yhdistämällä.

Kehitysapu toimii, mutta sitä tehdään liian vähän

Isoisääni paljon modernimpi talousmies, huippuekonomistiksikin tituleerattu Jeffrey Sachs, pahoitteli vajaa viikko sitten Helsingin Sanomissa, kuinka ”näyttää siltä, että kestävän kehityksen tavoitteiden tärkeimmät puolustajat ovat yllättäen kääntämässä tavoitteille selkänsä”. Puolustajilla Sachs tarkoittaa Pohjoismaihin eikä vähiten Suomea. Hän viittaa kolmenkymmenen vuoden kokemukseensa kehitysyhteistyössä ja toteaa: ”Kehitysapu toimii, usein vieläpä erinomaisesti, mutta sitä tehdään jatkuvasti liian vähän”; ”Kestävän kehityksen tavoitteita ei saavuteta ilman kehitysapua”.

En ole ainoa, joka nyt on joutunut ymmälle sen suhteen, mitä me Suomena itse asiassa olemme tekemässä. Olemmeko – niin kuin Sachs viittaa – kääntämässä selkämme niille sitoumuksille, jotka me jo olemme antaneet: 0,7 prosentin kehitysaputavoitteelle sekä uusille kestävän kehityksen tavoitteille ja niissä itse korostamillemme painopisteille? Kehitysyhteistyövarojen radikaali leikkaus ja leikkauksen äkillisyys puhuvat eri kieltä kuin aidosti ylevät päämäärälauseemme. Vanhan ja edelleen hyvän sanonnan mukaan se, mitä teet, joko alleviivaa tai yliviivaa sen, mitä sanot.

Sekä Suomessa että maailmalla on totta, ettei julkinen valta millään pysty rakentamaan hyvinvoivaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa ilman kansalaisyhteiskuntaa ja sen toimijoita. Valtion budjetti leikkaa ensi vuoden alusta kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen tuesta 49 miljoonaa euroa. Prosentteina pudotus on 43; valtion talousarviossa sen puolestaan on vähemmän kuin yksi promille. Kun tunnen jossakin määrin Kirkon ulkomaanavun ja Suomen lähetysseuran tilannetta, otan ne esimerkiksi. Mitä näihin kahteen toimijaan tulee, Suomessa menetetään noin 50 ihmisen asiantuntemus ja kohdemaissa ehkä jopa kymmenkertaisesti. Tukea vaille jäävien ihmisten määrää on vaikea ilmoittaa tarkkaan, mutta puolen miljoonan ja miljoonan väli lienee oikea. Millään ei voida välttää sitä, etteivätkö leikkaukset ja lopetukset osuisi juuri niihin, joiden tukemista Suomi väittää erityisesti painottavansa.

Kysymys on arvovalinnasta. Kysymys on siitä, edustavatko uudet kestävän kehityksen tavoitteet ja aiemmat sitoumuksemme kehitysyhteistyöhön meille oikeudenmukaisuutta vai edustavatko ne sellaista hyväntekeväisyyttä, jota toteutetaan vain erityisen suotuisissa taloudellisissa olosuhteissa. Jälkimmäiseen ikävä kyllä viittaa vahvasti se, että hallituksen talousarvioesityksen muihin sopeuttamistoimiin verrattuna leikkaus varsinaisesta kehitysyhteistyöstä on sektorikohtaisista leikkauksista kaikkein suurin.

Kysymys on oikeudenmukaisuudesta

Kovin monimutkaisiin arvoteoreettisiin pohdintoihin ei tässä ole mahdollisuuksia. Siksi totean vain aivan yksinkertaisesti, että minusta kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuus on kylläkin hankala hyve. Harvoinhan näkee kenenkään vastustavan oikeudenmukaisuutta, joten luulisi, että sen toteuttamisesta olisi helppo päästä yksimielisyyteen. Oikeudenmukaisuuden hankaluus on kuitenkin siinä, että käsitykset siitä, mikä on oikeudenmukaista, hajoavat kovin moniin suuntiin. Kaikki kannattavat oikeudenmukaisuutta, ellei suorastaan kukin omaansa, niin moni kuitenkin monenlaista. Myös tästä lienee kysymys, kun budjettivaroja myönnetään tai ei myönnetä.

Oikeudenmukaisuudessa on kysymys reiluudesta. Kun puhumme oikeudenmukaisuudesta kehityksen arvopohjana, puhumme reilusta maailmasta. Silloin me puhumme maailmasta, jossa vaikkapa kehitystavoitteissa mainittuja hyvinvointia, vaurautta, puhdasta juomavettä ja saasteetonta hengitysilmaa jaetaan niin, että pieninkin pala on sentään siedettävän kokoinen. Ei se sen monimutkaisempaa ole.

Yleinen elämänkokemus on osoittanut, että kakku tulee varmimmin jaettua reilusti, jos kakun jakaja itse ottaa viimeisen palan. Silloin hän ei kahmi itselleen parasta palaa muiden kustannuksella vaan varmistaa, että pieninkin pala on siedettävän kokoinen. Itse asiassa tähän vaadittava elämänkokemuskin on aika lyhyt: jo alle kouluikäinen lapsi kyllä oppii kerrasta, kuinka kakku kannattaa leikata ja kuinka ei.

Älä siis yritä vetää välistä. Älä yritä hyötyä toisten kustannuksella. Siinä meille arvopohjaa.

Reilua on katsoa niihin, jotka ovat kaikkein heikoimmilla

Eräs versio reilusta kakunjakoperiaatteesta on kultaisena sääntönä tunnettu ohje – kuinka ollakaan, myös paappani viittasi aikoinaan siihen. Kultainen sääntö tunnetaan paitsi Uuden testamentin evankeliumeista, myös niitä paljon vanhemmista kirjoituksista ja monista eri kulttuureista. Jeesus ilmaisee sen näin: “Kaikki, minkä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”  Älä koskaan jaa kakkua niin, ettet itse voisi ottaa mitä tahansa palaa, jonka olet itse leikannut.

Tähän ikivanhaan yksinkertaiseen moraalinormiin palautuu kysymys niin taloudellisesta, sosiaalisesta, alueellisesta kuin sukupuolisestakin eriarvoisuudesta.

Moraali edellyttää mielikuvitusta ja vastavuoroisuutta, toisen asemaan asettumista. Se vaatii maailman näkemistä oman ahtaan näkökulman ulkopuolelta. On samastuttava niihin, joiden asiat ovat huonommin kuin omani. Luterilaisen etiikan ominaispiirre on juuri tässä: jumalallista lakia ei ole kaiverrettu mihinkään kivitauluihin eikä printattu paperille, vaan se on yhtä kuin lähimmäisen tarve. Aivan oikein on puhua kultaisen säännön etiikasta.

Niin oikeudenmukaista kuin reiluakin on siis suunnata katse niihin, jotka ovat kaikkein heikoimmilla. Toisin sanoen niihin, jotka saavat hyväosaisten jakamasta yhteisestä kakusta kaikkein pienimmän palasen. Heidän näkökulmansa on se, josta käsin yhteiskunnan ja maailman tilaa on arvioitava.

Reilu maailma on sellainen, jonka huono-osaisimmatkaan eivät ole sietämättömän huono-osaisia. Tätä tarkoittaa kestävän kehityksen tavoitteista se kaikkein ensimmäisin: poistaa köyhyys kaikkialta maailmasta. Ja siitä on kysymys myös toisessa tavoitteessa: poistaa nälkä.

On edistettävä rauhan kulttuuria

Oikeudenmukaisuus ja rauha kuuluvat yhteen. Tämä ajatus ilmaistaan selvin sanoin luettelon kahdessa viimeisessä tavoitteessa. Ne ovat silti leivottuina kaikkiin viiteentoista muuhunkin kehitystavoitteeseen samaan tapaan kuin ykköstavoite läpäisee kaikki muut. Rauha ja oikeudenmukaisuus mahdollistavat ravintoa nälkäisille, tukea köyhille, vapautusta sorretuille, suojaa suojattomille, hoitoa sairaille sekä nähdyksi ja kuulluksi tulemista syrjään sysätyille. Siinäpä meille arvopohjaa.

Erityisesti Kirkon ulkomaanapu on viime vuosina panostanut rauhanvälitykseen. Kun poliittiseen johtoon ei enää luoteta, kansalaisjärjestöillä, uskonnollisilla toimijoilla ja uskonnollisilla johtajilla on olennaisia vaikutusmahdollisuuksia. Aivan viime päivien tapahtumat osoittavat, kuinka tärkeää on toisaalta tukea inhimillisten olosuhteiden rakentamista ylipäätään ja toisaalta rauhaan pyrkimistä nimenomaan ja erikseen. Kehitysyhteistyövarojen leikkaukset osuvat tähän osaamiseen ja työn mahdollistamiseen juuri nyt, kun sille on aivan erityisen ilmeinen tarve.

Kansainvälisessä Uskonnot rauhan puolesta -verkostossa toimivassa eri uskontokuntia edustavassa Euroopan uskontojohtajien neuvostossa me olemme korostaneet “rauhan kulttuurin” edistämistä. Rauhan kulttuurilla tarkoitamme erilaisten kulttuurien, uskontojen ja vakaumusten yhteisten eettisten pyrkimysten vaalimista ja kunnioittamista. Uskontojohtajat pitävät sellaisina jokaisen loukkaamatonta ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta, myötätuntoa kärsiviä kohtaan, maailmasta ja sen elämästä huolehtimista sekä sitoutumista väkivallattomiin keinoihin ongelmien ratkaisuissa.

Lyhyemmin sanottuna rauhan kulttuuri merkitsee elämän kunnioituksen kulttuuria. Samassa hengessä voisi sanoa, että olennaisempaa kuin YK:n tavoitteiden rigoristinen toteuttaminen on niiden muuttuminen globaaliksi reilun pelin kulttuuriksi. Siihen meidän pitää sitoutua. Isoisäni olisi sanonut, että meidän on suostuttava hyvyyteen.