Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen. Turun VPK perustettiin melkein päivälleen 175 vuotta sitten; tarkka juhlapäivä olisi ollut hieman epäkäytännöllisesti viime keskiviikko. Ja juuri tällä samalla viikolla jumalanpalvelusten teemana on lähimmäinen.

Viikon evankeliumissa Jeesus kertoo laupiaasta samarialaisesta. Jeesus ei tule antaneeksi samarialaiselle vpklaisen roolia, mutta yhteys on silti ilmiselvä. Kysymys on vapaaehtoisuudesta. Tehdään sitä mitä kuuluu ja toimitaan niin kuin pitää ikään kuin tuosta vain, sen kummemmitta pohdinnoitta. Jos joku makaa tien poskessa haavoissaan, viedään hoitoon. Jos jossain palaa, sammutetaan.

En yhtään ihmettele, että tämä oikoinen oikein toimiminen tulee jatkuvasti näkyviin kaikenlaisissa kristillisissä legendoissa. Yhden sellaisen mukaan itämaan tietäjiä olikin aluksi neljä, mutta yksi jäi pahasti jälkeen, kun autteli koko matkan kaikkia apua tarvitsevia. Perille hän ehti vasta ristin juurelle; varmaankin hän koki myös ylösnousemuksen. Toisen tarinan mukaan pyhä Nikolaus oli Venäjän aroilla kulkiessaan sopinut tapaamisen Jumalan kanssa, mutta myöhästyi siitä, koska oli jäänyt auttamaan jotakin talonpoikaa vetämään rattaansa liejusta.

Vpklaiselta jää väliin yhtä jos toistakin sovittua ja aiottua, kun mentävä apuun ja pidettävä huolta yhteisestä hyvästä. Toimintamalli on sama kuin samarialaisella, neljännellä tietäjällä ja Nikolauksella – eivätkä he ole noiden kertomusten varoittavia esimerkkejä. Kuka tahansa tajuaa, että he ovat tarinoidensa sankareita.

Hiukkasen ylevästi, mutta kuitenkin osuvasti tuommoista asennetta ja toimintaa nimitetään lähimmäisenrakkaudeksi. Pelkällä asenteella ei pitkälle pötkitä, lähimmäisenrakkaus ei ole sentimentaalinen tai romanttinen mielentila: siihen kuuluu väistämättä ja olennaisesti tekeminen, aikaansaaminen ja toimiminen.

Kuinka ollakaan, tällainen aktiivinen ja muuhun nähden etusijan ottava lähimmäisenrakkaus on myös umpikristillistä. Luther toteaa yksikantaan, että kaikki muut teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. Juuri siksi sopii myöhästyä vaikka Jeesuksen seimeltä tai Jumalan kohtaamisesta: silloin semmoinen sopii, kun osoittaa ja toteuttaa lähimmäisenrakkautta, jakaa Jumalan itselle osoittamaa hyvyyttä eteenpäin ja toimii – edelleen Lutherin häikäilemättömän kärjistyksen mukaan – toinen toisensa Kristuksena.

Tämä on tietenkin kohtalaisen ylevää ja sellaisena aika hämmentävää. Kuten aiemmin sanoin, vapaaehtoisessa auttamisessa, myös vpkssa, ”tehdään sitä mitä kuuluu ja toimitaan niin kuin pitää ikään kuin tuosta vain, sen kummemmitta pohdinnoitta”. Tekemisen mielihyvä tai ystävyyden ja kaveruuden ilo ei juuri syittensä syvyyksiä kysy.

Hyvä niin. Mutta ei se kai mitään haittaa, että tietää vapaaehtoisesti auttaessaan ja pahaa torjuessaan toimivansa sillä tavoin, että Jumala hymyilee.