Kirkon uudistumisen haaste on hengellinen

Niin kuin Abraham Lincoln on sanonut, huono puoli netissä esitetyissä sitaateissa on se, ettemme me tiedä, mitkä ovat aitoja. Tämä syvällinen lausahdus tulee väistämättä mieleen, kun tehtäväni on puhua ”kirkon jatkuvasta reformaatiosta”. Luonteenomaisimmille anekdooteille, tapahtumille ja lainauksille on tyypillistä olla epäperäisiä.

Viimeistään synodaalikirjasta olemme oppineet, ettei ecclesia semper reformanda est ei ole erityisen luterilainen slogan, vaan ennemminkin reformoitu. Kovin on epävarmaa sekin, naulasiko Luther koskaan teesejään Wittenbergin linnankirkon oveen. Ja kovasti on epätodennäköistä, että hän olisi uhannut istuttaa omenapuun, vaikka huomenna tulisi maailmanloppu.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että olisi mieletöntä, tarpeetonta ja – varjelkoon! – epäluterilaista ollenkaan miettiä reformaatiota muuna kuin ainutkertaisena kamppailuna, jolloin kaikki pantiin kerralla ja lopullisesti kuntoon. 1500-luvulla ei syntynyt mitään staattista tai lopunajallista asetelmaa, jota voisi sellaisenaan vaalia.

Paikallisuuteen perustuvan yhteisyyden ovat korvanneet samanmielisten kuplat

Pysyvyyden ja muutoksen jännite on ollut jatkuva. Joskus 1890-luvulla pidettiin arkkihiippakunnan synodaalikokous, jossa lausutuissa muistosanoissa kiitettiin muun muassa isoisäni isoisää, joka oli toiminut Ähtärin kappalaisena 48 vuotta. Mitä muistosanoissa tarkemmin sanottiin, en tiedä, mutta Pohjalainen-lehti muisteli häntä näin: ”Miehuutensa päivinä hän oli varsin uuttera työmies kalliissa toimessaan, ulkoseurakunnistakin mentiin mielellään kuuntelemaan [hänen] hiljaista mutta sydämeenpystyvää saarnaa[nsa]. Nykyaikaiset edistyspyrinnöt eivät hänestä, luonnollista kyllä, liittolaista saaneet. Niinpä sanotaan hänelle käyneen enemmän vaivaksi kuin miellyttäneen rautatien läheisyys, puhkuvine vetureineen.”

Vanheneva kappalainen hahmotti epäilemättä aivan oikein, millaista kulttuurista muutosta rautatie merkitsi: ”En minä rautatiestä pidä, ihmiset alkavat liiaksi kulkea paikasta toiseen.” Naapuriseurakunnan pappi koki kollegansa staattisuuden näin: ”Ätsärin peilikirkkaan järven rannalla tapasin tyyneyden kauneimman kuvan, arvokkaan Pastorin, joka jo kymmenen vuotta on istunut Ostolassaan. Ei ajan hajaannus ja erimielisyydet ole himmentäneet hänen rauhaansa eivätkä pimentäneet taivasta hänen sielussaan. Vaan kuten sabatti-iltana kaikki on tyyntä ja rauhaa luonnossa, niin tapasin rauhan tuon jalon luona hänen asunnossaan.” Vitsi on siinä, että näin kuvattu ”arvokas Pastori” oli 38-vuotias, vaikka kuvauksesta päätellen hänen luulisi olleen pikemminkin 83.

Helppo kuvitella, mitä rautatie teki tälle pastoraali-idyllille. Ihan samaa kuin mitä liikenne ja tietoliikenne – tai globalisaatio, jos niin halutaan sanoittaa – ovat meidän kansankirkolliselle luterilaisuudellemme tehneet. Paikallisuuteen perustuva yhteisyys on vähintään ohentunut ellei suorastaan kulunut puhki. Yhdenmukaisen kokemuksen varassa toimiva yhteinen ymmärrys on sirpaloitunut tai korvautunut ala-, vasta- ja vaihtoehtokulttuurisilla kuplilla. Keskusteluyhteys ja keskusteluhalukkuus ovat kyseenalaistuneet – paitsi sen oman joukon kesken, joka netitse on toisensa löytänyt ja maan ääristä koonnut. Niin kuin Meri-Anna Hintsala synodaalikirjassa kirjoittaa: ”Verkko on tänä päivänä upottautunut saumattomasti muuhun elämäämme. Se on tila ja paikka, johon ei mennä vaan jossa ollaan.”

Oma suhteeni nettiin ei ole yhtä epäileväinen kuin isoisäni isoisän suhde rautatiehen. Se ei myöskään ole ainoa merkittävä ympäristötekijä, joka nyt herättää kysymyksen ”kirkon jatkuvan reformaation” tarpeesta.

Luterilainen kristinusko on uskontoa

Kuten professori Kari Immonen synodaalikirjassa toteaa, luterilaisuus vakiintui etenkin Pohjoismaissa kiinteässä suhteessa valtioon. Meidän tuntemaamme ja meille asti välittynyttä luterilaisuutta värittää voimakkaasti yhtenäiskulttuurisuus.

1860-luvulla kunnallislaki ja Schaumanin kirkkolaki erottivat seurakunnan kunnasta ja kirkon valtiosta – että näin todella tapahtui, tulee hyvin näkyviin, jos verrokeiksi otetaan muuta pohjoismaiset luterilaiset kirkot. Vastaavasti myös Suomen hallitusmuoto vuodelta 1919 totesi, että ”evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa”, ja rakentui tunnustuksettoman valtion perustalle. Kulttuurisesti Suomi on kuitenkin ollut niin leimallisesti luterilainen maa, että ateistitkin ovat olleet luterilaisia ateisteja. He ovat toisin sanoen ottaneet kielteisen kannan nimenomaan siihen Jumalaan ja siihen uskoon, jota Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa.

Artikkelinsa lopuksi Immonen pohtii kahden muutoksen merkitystä. Ensiksikin on kasvanut nuori polvi, joka ei selvästikään ole kansankirkollinen siinä mielessä kuin me olemme tottuneet asiasta puhumaan – eikä usein kirkollinen lainkaan. Toiseksi maahanmuuttokin on muuttanut uskontokenttää sillä tavoin, ettei mielikuva luterilaisesta yhtenäiskulttuurista enää ole tosi.

Tilaamme ja tilannettamme on nimitetty ”jälkikansankirkolliseksi”. Vaikka nimitys näyttääkin yhä perustellummalta, muutos ei ole äkillinen eikä selvärajainen. ”Eräänä aamuna heräsin, katselin ulos ja huomasin Suomen muuttuneen jälkikansankirkolliseksi.” Näin ei tapahdu, vaan kansankirkollisuus tulee vielä pitkään elämään ja voimaan hyvin, jos kohta sen yhtenäiskulttuurinen luonne himmenee. Se on aivan hyvä tapa olla luterilainen kristitty: siinä korostuvat meille ominainen inkarnatorisuus ja yhtä ominainen kutsumuskeskeisyys.

Olisi kattava kansankirkollisuus kuinka suloista tahansa, jälkikansankirkollisessa tai miten vain nimetyssä monikulttuurisessa tilassa meidän on välttämätöntä keskustella, ajatella, argumentoida sekä myös toimia siltä pohjalta, että luterilainen kristinusko on uskonto. Enää se ei ole kulttuurinen perusoletus eikä se kuulu hyvään kansalaiskuntoon. Sitä kuuluu harjoittaa niin kuin uskontoja harjoitetaan, yhteisöllisesti ja julkisesti, ja sillä on perusteltu paikkansa suomalaisessa tapakulttuurissa. Vaikkei julkisella vallalla Suomessa olekaan uskontunnustusta vuosien 1865, 1869 ja 1919 lakien ja vuoden 1923 uskonnonvapauslain jälkeen, julkinen valta on eri asia kuin julkinen tila. Julkiseen tilaan luterilaisuus kuuluu.

Monikulttuurinen Suomi on väistämättä moniuskontoinen eikä jo mailleen painuvaa luterilaista yhtenäiskulttuuria pidä yrittää korvata uskonnottomalla yhtenäiskulttuurilla. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin jäänteiden puolustaminen ei ole mielekästä, mutta moniuskontoisessa monikulttuurisuudessa luterilaisen kristinuskon näkyminen ja yhteisöllinen harjoittaminen on mitä perustelluinta. Valtaenemmistön kirkkona meillä on erityinen velvollisuus ja myös mahdollisuus tukea pienempiä uskonnollisia yhdyskuntia.

Kirkkoa uudistetaan yhteisiä pelisääntöjä noudattaen ja niitä yhdessä muuttaen

Kuten sanottu, etenkin Pohjoismaissa luterilaisuudesta muodostui tavallaan kaikkien ihmisten uskonnollinen kääntöpuoli. Ei ollut tarpeen miettiä saati tehdä rajankäyntiä yhteiskunnallisen ja kirkollisen tai kunnallisen ja seurakunnallisen välillä: saman elämän arkirakenteet olivat enemmän edellisillä harteilla, kun taas juhlat, seremoniat ja merkitykset jälkimmäisillä. Tässä suhteessa luterilainen Suomi ei ole ollut mikään kulttuurinen poikkeus. Samantapainen työnjako on ylipäätään ollut tyypillinen kuninkaille ja ylipapeille tai päälliköille ja poppamiehille.

Tästäkin syystä – tai erityisesti juuri tästä syystä – me olemme nyt niin hämmennyksissämme avioliittoon vihkimisen suhteen. Luterilaisuudelle ei ole ollut ongelma, että julkinen valta on aikoinaan ottanut käyttöön oman vihkiseremonian. Ongelmaksi on sitä vastoin muodostunut, pitäisikö luterilaisen kirkon vihkimiskäytännön seurata yhteiskunnallista vihkimystä, jossa on tapahtumassa suuri muutos, kun puolisot voivat olla keskenään myös samaa sukupuolta.

Asiaa voi katsella sellaisestakin näkökulmasta, että suora ja automaattinen yleisen lainsäädännön seuraaminen merkitsisi eräänlaista valtiokirkollisuutta, kun taas yleisen lainsäädännön suora ja automaattinen torjuminen merkitsisi etääntymistä kansankirkollisuudesta; suuri ja kasvava osa kirkon jäsenistä hyväksyy samasukupuolisen avioliiton. Tällä kohdin monen mieleen varmaan tulee ikään kuin kolmantena vaihtoehtona Oxfordissa vuonna 1937 pidetyn Life and Work –kokouksen iskusana ”let the church be the church” (joka muuten on aivan aito ja paikkansa pitävä sitaatti). Olkoon kirkko kirkko ilman lisämääreitä kuulostaa kyllä sangen ihanalta, mutta mitä se avioliittokysymyksessä nyt tarkoittaisi, ei ole selvää. Kuten arkkipiispa avauspuheenvuorossaan totesi, ”kaksi kirkon opetuksen pitkää perintöä asettuu ristikkäin”. Johtopäätökset voivat viedä vähintään kahtaalle.

En yritä tässä antaa sen syvempää periaatteellista ratkaisua itse kysymykseen – siis siihen, mahdollistaako luterilainen avioliittoteologia avioliittokäsityksen laajentamisen koskemaan myös samaa sukupuolta olevien ihmisten solmimia liittoja. Keskustelu siitä tulee jatkumaan ja tulen olemaan siinä osaltani mukana. Nyt esitän muutaman käytännöllisen ja arkisenkin huomion siitä, miten lähikuukausina toimia.

Ensiksikin on selvää, että pappi voi maaliskuun ensimmäisestä päivästä alkaen tehdä samaa sukupuolta olevan parin juhlassa kaikkea sitä mitä nytkin ja tilanteen juhlavuuden huomioon ottaen ja sitä kunnioittaen vielä enemmänkin. Jaan arkkipiispan käsityksen: ”Jotta tämä toteutuisi, minulla on käytettävissäni kirkon rukousperinnön koko aineisto. Se on rikas. Sen ytimessä ovat Herran rukous ja Herran siunaus. Kirkkokäsikirja ei juuri tätä uutta tilannetta tunne. Avioliittoon vihkimisen ja avioliiton siunaamisen kaavoihin on sisäänkirjoitettu toisenlainen tilanne, se että puolisot ovat eri sukupuolta.” Seurakunnissa on syytä kirkkoherran johdolla sopia siitä, miten tällaisissa tilanteissa menetellään.

Jos piispainkokouksen selonteon lukee ikään kuin lopusta alkuun, tätä se tarkoittaa.

Toiseksi on selvää, etteivät papin velvollisuudet ja oikeudet 1.3.2017 muutu. Tämä ei riipu siitä, mitä mieltä itse kukin on samasukupuolisesta avioliitosta ja siihen liittyvästä kirkollisesta vihkimisestä. Ei ole mikään salaisuus, etteivät piispatkaan ole yhtä mieltä siitä, mikä ratkaisu olisi lopulta oikea ja mihin asiaintilaan pitäisi päästä. Yhtä mieltä on kuitenkin oltu siitä, missä nyt ollaan. Kirkon rakentaminen ja uudistaminen tapahtuu yhdessä toisten kanssa yhteisiä pelisääntöjä noudattaen ja niitä tarpeen tullen yhdessä muuttaen.

Jos piispainkokouksen selonteon lukee ikään kuin alusta loppuun, näin se sanoo.

Kolmanneksi on selvää, ettei tätä maailmaa eikä kirkkoa selonteoilla rakenneta, muuteta eikä ruokita. Siitä huolimatta sellaisiakin tarvitaan – niiden tarvetta lisää huono keskustelukulttuuri, joka dialogin sijasta tyytyy oman kuplan sisäiseen monologiin. Keskustelu ei ole helppoa senkään vuoksi, että kaikki sekä/että-kompromissit näyttävät asian luonteen vuoksi kääntyvän joko/tai-vaihtoehdoiksi ja siis kysymykseksi voittajista ja häviäjistä.

Minulta ei riitä kummoistakaan ymmärrystä sellaiselle asenteelle, että kirkon yhteisestä käytännöstä tai yhteisistä päätöksestä pidetään kiinni vain sillä edellytyksellä, että ne minun ja meikäläisten mielestä ovat teologisesti, älyllisesti, poliittisesti tai eettisesti oikeita. Paitsi normaalia hyvää käytöstä ja ihan tavallista lojaaliutta papilta voi perustellusti odottaa tietoista ja omakohtaista tajua siitä, ettei kukaan meistä erikseen eikä kohtalaisessa porukassakaan ole koko totuuden haltija. – Tämä ärhentelyni ei suinkaan liity vain eikä edes erityisesti avioliittokysymykseen, vaan kaikkeen siihen omaan oikeassa olemiseen ja paremmuuteen sulkeutumiseen, joka meitä monissa kohdin vaivaa.

Neljänneksi ja tältä osin viimeiseksi pidän tärkeänä, ettemme keskity pelkästään siihen, mitä pidämme sinänsä oikeana, vaan otamme huomioon myös sen, mitä mistäkin seuraa. Yleisimmin viittaan tällä siihen, kuinka vastenmielistä ja luotaan työntävää riitely onkaan – rähisevä kirkko työntää ihmisiä myös Jumalan luota. Erikseen, avioliittokysymyksen kohdalla, on syytä ottaa huomioon, mihin oletamme olevamme matkalla – riippumatta siitä, mitä haluamme. Olisiko samasukupuolista vihkimistä kannattava tai vastustava vähemmän hyökkäävä tai kärsimätön, jos hän vaikkapa olettaisi meidän yhtä kaikki päätyvän Norjan malliin, joka kummankaan kannalta ei olisi ihanteellinen? Vaikka en olekaan tästä varma, en ihmettelisi, vaikka niin olisi.

Hyvän tekeminen on todeksi elettyä evankeliumia

Kysymys avioliitosta on kirkollemme aivan selvästi hankala haaste uudistua tai olla uudistumatta, reformoitua tai olla reformoitumatta. Kesällä Suomessa vierailleen Lancasterin yliopiston uskontososiologian professori Linda Woodheadin mukaan vastaus vaikuttaa olennaisesti myös siihen, missä määrin kansa pysyy kansankirkolliseksi itsensä mieltäneessä kirkossa. Hänen mukaansa valtakirkkoihin on tullut ”lisää kirkkoa”, mikä itse asiassa on tuottanut ongelmia: jos suoraan tai kätketysti vaaditaan suurempaa aktiivisuutta tai opillista selkeyttä, yksi jos toinen jättää kirkkonsa sikseen. Kirkkouskollisuutta ja varmaankin myös uskoa on hyvin usein kannatellut nepparikristillisyys (niin kuin ”asiakaslähtöisyyttä” kirkossa tutkinut Pirjo Vuokko jo parikymmentä vuotta sitten tällaista käyttäytymistä luonnehti). Vetoketjukristillisyyden edellyttäminen ilmeisesti koetaan jonkinlaiseksi telaketjukristillisyydeksi, päällekäyväksi ja hyökkääväksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jatkuvan uudistumisemme haaste on tällä hetkellä syvästi uskonnollinen tai mieluummin hengellinen. Se koskee toisaalta diakoniaa ja toisaalta uskonsuhdetta. Siis toisaalta lähimmäisenrakkautta ja toisaalta Jumalan rakkautta. Mutta kerrankin – ja reformaation muistamisesta huolimatta – en kertaa Tuomo Mannermaan tulkintaa Lutherin kahden rakkauden teemasta. Lukekaa kirja.

Ensiksi diakoniasta ja muusta auttamisesta ja vaikuttamisesta. Viimeksi ilmestyneessä kirkon nelivuotiskertomuksessa oli tutkittu kirkkoon kuulumisen syitä. Jotkin syyt oli nimitetty ”hengellisiksi” – niihin kuului esimerkiksi ”mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen”, muttei jostakin syystä kylläkään ”mahdollisuus saada lapselle kristillinen kaste”. Muita epähengellisiä syitä olivat myös ”kirkko opettaa kristillistä lähimmäisenrakkautta”, ”kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia”, ”kirkko auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä” ja ”kirkko auttaa julkisuudessa köyhiä ja syrjäytyneitä”.

Presidentti Halonen totesi äsken puheenvuorossaan, että hän uskoo ”ihmisten arvostavan kirkon tinkimätöntä roolia olla ihmisyyden puolustaja ja sen asettumista heikomman puolelle, oli sitten kyse sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai pakolaispolitiikasta”. Tämä on olennaisesti uskonnollinen lause. Se on kristillinen, se on luterilainen ja se on hengellinen.

Kuten kaikki (tai ainakin jotkut) tässä salissa muistavat, luterilaisen päätunnustuksen Augustanan kuudes kohta puhuu ”uudesta kuuliaisuudesta”; se on sijoitettu vanhurskauttamista ja kirkkoa koskevien kohtien väliin takuulla aivan harkitusti. Siinä sanotaan, että ”samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto”.

Asiakohdan sijoittelu osoittaa, kuinka olennaisesta hengellisestä todellisuudesta tässä Augustanan hyvän tekemisessä on kysymys. Kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet nykyään perustelevat jäsenuskollisuuttaan lähimmäisenrakkauden toteuttamisella, he ovat vahvasti sisäistäneet kristillisen elämänmuodon eivätkä suinkaan vieraantuneet hengellisyydestä.

Kirkon kaikki auttamistyö, diakonia, puolesta puhuminen ja arvovaikuttaminen on todeksi elettyä evankeliumia. Sen laiminlyöminen olisi tietenkin organisatorinen itsemurha, koska juuri tämän vuoksi moni kokee kirkon kodikseen. Laiminlyönti olisi kuitenkin ennen muuta hengellistä uskottomuutta ja uskon kuuliaisuudesta luistamista. Kaikessa auttamisessa ja puolesta puhumisessa meidän tulee sen vuoksi olla valppaita, asiallisia, ketteriä ja kekseliäitä. Kuten olemme nähneet, avun ja tuen tarve sen kuin kasvaa.

Jumalan läsnäolon ja armon kokemusta ei voi korvata

Toiseksi meiltä odotetaan – eikä suotta – jotakin sellaista suhdetta Jumalaan, jota suoraan nimitetään hengellisyydeksi. Ellei hengellisyyttä ole tarjolla, sen nälkä ja jano korvautuu ns. henkisyydellä; englanniksi kumpikin on ’spirituality’. Viimeksi viime viikolla (21.9.) Viikkosavon päätoimittaja Aija Pirinen kertoi, miltä me hänestä näytämme: ”Kirkon paimenet näyttävät joskus enemmän maallisilta virkamiehiltä kuin hengellisiltä opastajilta. Ei ihme, että moni hakee hengellisyyttä kirkon ulkopuolelta. Papit ja piispat osaavat kyllä hienosti pyöritellä teologisia teorioita, mutta kirjaviisaus ja hengellisyys ovat aivan eri asioita.”

Pirinen, kuten ehkä ehditte huomata, ei edes puhu henkisyydestä, kun hän etsii vaihtoehtoa pappien ja piispojen pyörityksille. Hengellisyys on se, mitä hän ei täältä tavoita. Hän jatkaa: ”Hengellisyys on sitä, että Jumala antaa ihmiselle näyn olemuksestaan. Ihmiset voivat kyllä saada hengellistä opastusta papeilta, mutta vain sellaisilta, jotka ovat itse lähellä Jumalaa.”

Niin paljon kuin olen hiippakuntaamme kiertänyt, kuva papeista maallisina virkamiehinä ei vastaa kokemustani – piispoista en mitään sano. Minusta näyttää ilman muuta siltä, että Pirisen kriteereillä papeiltamme voi hyvinkin saada hengellistä opastusta. Silti haaste olla lähellä tai pyrkiä lähelle Jumalaa osuu ytimeen. Johonkin samantapaiseen tähtää synodaalikirjassa toistuva kysely ”kalliin armon” perään. Hakusessa on sellainen armon kokemus, joka vastaa kysymykseen elämästä ja kuolemasta.

Kun kaivataan hengellisyyttä, kaivataan Pyhää Henkeä, koettua todellisuutta, vuorovaikutusta elävän Jumalan kanssa. Ehkä juuri siksi luterilaisuudenkin on alati uudistuttava, että se kantaa ikivanhaa pneumatologista traumaa, hurmahenkisyyden pelkoa. Itsessänikin sen tunnistan. Pahimmillaan tästä seuraa eräänlainen pyhä kaksinaisuus, asiakeskeinen luomisen ja lunastuksen teologia, jonka oppilauseet ovat niin tosia, mutta josta ei erotu iloa eikä inspiraatiota sen enempää kuin intohimoakaan.

Vaikka karismaattisen kristillisyyden nousu maailmalla on ilmeinen ja vaikka suomalainen luterilaisuus onkin maailman mittakaavassa perin erikoislaatuinen ja poikkeuksellisen tekstuaalinen kristinuskon muoto, karismaattisuuteen en nyt tähtää. Sitä, ”joukkojen mystiikkaa”, ei luterilaisen toki tarvitse liikaa säikkyä, mutta näille leveysasteille istunee onnistuneemmin ”talvinen hengellisyys”; molemmat termit olen ekumeenisesti lainannut Karl Rahnerilta. Talvihengellisyys on jokapäiväisen elämän mystiikkaa, jossa ”nähdään Jumala kaikessa” ja ”ollaan raittiisti juopuneita Hengestä” kirkkoisien ja vanhan liturgisen perinteen opettamalla tavalla. Kun koko maailma on täynnä Jumalaa niin että me kahlaamme hänessä kaulaa myöten ja kun luomakunta kuultaa läpi, läpikuultoinen on myös arki.

Kuinka ollakaan, juuri luterilainen kutsumusajattelu on pyhittänyt arjen. Vaikka käytännössä onkin saattanut käydä niin, että pyhä päinvastoin on arkistunut, arki, tavallisuus ja ruumiillisuus on yhtä kaikki Jumalan kohtaamisen nimenomainen tila ja paikka. Papin tehtävä tässä ajassa on pyyhkiä todellisuuden pintaa puhtaaksi sillä tavoin, että Jumalan läheisyys näyttäytyy ja läsnäolo muuttuu koettavaksi.

Tässä ei ole kysymys teoreettisesta pneumatologiasta, ”pappien ja piispojen hienosti pyörittämästä teologisesta teoriasta”. Rukouksesta tässä on kysymys. Koska en siitä itse pysty juuri mitään opettamaan, päätän tähän katkelmaan Adriana Zarrin esipuheesta hänen runokokoelmaansa Rukoileminen on niitty: ”Käymme kanssasi hyvin rakennettuja keskusteluja: järkeviä, loogisesti ja lauseopillisesti oikeita. Ja tämäkin on huono merkki. Varmasti tällä tavoin voidaan laatia rehellisiä, palaviakin rukouksia. Voidaan laatia säädyllisiä rukouksia, yhdessä julkisesti lausuttaviksi. Liturginen rukous onkin rakennettava tällä tavoin: että kaikki voivat yhtyä siihen ja ymmärtää sen: sen on oltava tarkoituksenmukainen ja selkeä, standardimittaa, joka ottaa huomioon kenen tahansa sisäisen maailman ja kattaa sen ja johon kuka tahansa pääsee sisälle, jonka ymmärrettäviin sanoihin kuka tahansa voi häpeilemättä pukea tarpeensa. Mutta syvempi rukous on sellaista, jossa mielettömyys peittää alastomuuden; ja tyhjyyden yli, joka yhtäkkiä on sisällämme kuin luola, levittäytyy hajanaisten puheiden, hullujen ja sanomattomien sanojen valitus – joita on mahdollista sanoa vain sinulle. Ja sinä – puolusta sitä, Herra, tätä luolaa joka on pimeä ja täynnä valoa jossa saat sanan sortumaan. Puolusta meitä, ettemme pystyisi puolustamaan itseämme sinun äänettömältä maihinnousultasi joka hukuttaa alleen sielumme, ja me olemme hievahtamatta ja ääneti: silmät vain sinuun kiinnitettyinä.”