Näin on näkyleivät

Mark. 2: 23-28
Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä. Silloin fariseukset sanoivat hänelle: ”Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?” Mutta Jeesus vastasi heille: ”Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa? Hän meni, Abjatarin ollessa ylipappina, Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.” Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.”

Elämä kaikeksensa
Näin on näkyleivät! Lyhyt kohtaus viljapellon laidalla oli niin merkittävä ja kiinnostava, että siitä syntyi tällainenkin sanonta. Se syntyi ennen nykyistä raamatunkäännöstä, jossa Daavid ja pojat syövät uhrileivät; ennen ne olivat paljon jännittävämmiltä kuullostavia ”näkyleipiä”.

Näkyleivät eivät kuitenkaan olleet ihan näin – noin ne eivät olleet, kuin evankeliumissa kerrotaan. Kun tapauksen lukee Vanhasta testamentista (1 Sam 21:1-6), Daavid ei suinkaan marssinut alttarille tai missä nyt leivät olivatkaan ja kaapaissut pyhiä leipiä mukaansa. Pappi antoi ne hänelle, kun kerran pyydettiin eikä muuta ollut. Eikä pappi itse asiassa ollut nimeltään Abjatar vaan Ahimelek, Abjatar oli hänen poikansa. Kertomusta on jossakin vaiheessa alettu toistaa toisin ja siihen on tullut lisää väriä. Silloin on sopinut myös hehkuttaa, että näin on näkyleivät: tämä menee nyt näin, asiat ovat tällä tavalla, tästä ei kannata keskustella.

Koko lailla ehdottomaksi iskulauseeksi on muodostunut myös evankeliumikertomuksen loppuhuipennus: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Näin on näreet, näin on näkyleivät: turha yrittää määräillä. Silti sillä, ettei ihminen ole sapattia varten, sanoudutaan irti jostakin, mutta tuskin kaikista yhteisistä säännöistä ja tavoista. Toisaaltahan sapatti on ihmistä varten: jotakin se ja siihen liittyvät käytännöt siis ihmisille antavat. Kysymys nyt ei ole pelkästään pyhäpäivän vietosta – meillä sunnuntaista niin kuin juutalaisilla sapatista – vaan ylipäätään yhteisen elämän pelisäännöistä, viime kädessä elämänmuodosta ja kulttuurista.

Ei sääntöjä noudattamista varten
Nuoruudessani kuulin parikin lyhyttä lausahdusta siitä, mitä tai keitä varten sääntöjä on. Jotkut tapasivat sanoa, että ”säännöt ovat noudattamista varten”, isoisäni sitä vastoin totesi, että ”säännöt ovat heikkoja varten”. Edellisestä väitteestä en silloin pitänyt enkä edelleenkään pidä. Jälkimmäistä puolestaan olen samaa mieltä, vaikkei se kaikkea ratkaisekaan. Edellinen edellyttää sokeaa ja mekaanista kuuliaisuutta: se jättää Daavidin sotilaat ja Jeesuksen opetuslapset yhtä nälkäisiksi. Se ei salli eikä ymmärrä poikkeuksia, se ei kysy säännön mieltä eikä tarkoitusta, se panee hädänkin lukemaan lakia. Sillä, että ”säännöt ovat heikkoja varten” ei tietenkään tarkoiteta sitä, että heikot ne vaan sääntöjä noudattavat mutta me vahvat ei. Siihen sillä tähdätään, että yhteisiin sääntöihin sitoudutaan siksi, että heikot saisivat suojaa, tukea ja apua. Lähikaupassa on kiellettyä myydä viinaa, vaikka minä pysyn vahvana eikä se minulle mikään ongelma olisi – sen tähden sitä ei siellä myydä, että se veisi mukanaan sen, jonka kysy vastustaa alkoholia on heikko.

Säännöt ovat ihmistä varten eikä ihminen sääntöjä varten, niin sapattina ja sunnuntaina kuin arkena, työssä ja kotonakin. Ne ovat ihmistä varten, niin heikkoja kuin vahvoja. Kun ne ovat jotakin muuta varten kuin itseään varten ja noudattamistaan varten, ne yhtä aikaa vuotavat ja joustavat ja yhtä aikaa vaativat ja kiristyvät. Aina sen mukaan, miten ne osuvatkaan olemaan ihmistä varten – ja ihmistä vartenhan ne ovat.

Vuorisaarnasta meille varmaankin tulevat ensimmäisenä mieleen autuaaksijulistamiset. Ehkäpä sentään jo toisena ne toinen toistaan seuraavat kohdat, joissa Jeesus ensin toteaa mitä ”teille on opetettu”, mutta sen jälkeen jatkaa ”mutta minä sanon teille”. Kuinka ollakaan, Jeesus ei höllennä yhtään sääntöä, vaan päinvastoin vaatii lisää. Ei riitä, että noudatetaan sääntöä, vaan on noudatettava sen tarkoitusta. Ei riitä, että noudattaa tappamiskieltoa: ei pidä edes vihata. Ei se ole vielä kyllin, ettei vanno väärää valaa: on pysyttävä totuudessa mitään vannomattakaan. Ei sääntö ole noudattamista varten, koska se ei ollenkaan riitä. Sääntö antaa vinkin, mutta jää sellaisenaan vain puolitiehen jos siihenkään.

Sellaista Jeesus julistaa – se sama Jeesus, jonka mukaan sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Sellaista Jeesus julistaa – juuri siksi, että säännöt ovat ihmistä varten, myös sapatin säännöt ja koko sapatin vietto.

Ihmistä varten, toista varten
Niin kaukana kuin Luther meidän ajastamme onkin ja niin erilaisessa yhteiskunnassa kuin hän elikin, hän on onnistunut antamaan meitä vaivaavalle kysymyksenasettelulle napakan ratkaisun. Hänen mukaansa Jumalan laki, sääntöjen sääntö siis jos mikä, on lähimmäisen tarve. Jumalan laki, ehdottomista ehdottomin vaatimus, ei ole täydellisimmin kirjoitettu kymmenen käskyn kivitauluihin eikä muualla pyhiin kirjoituksiin eikä ylipäätään mihinkään: se on luettavissa siitä, mitä toisen ihmisen hyvä meiltä vaatii. Laki on lähimmäisen tarve, laki on lähimmäistä varten, sääntö on ihmistä varten.

Samalla koko keskustelun tähtäyspiste muuttuu, kuin huomaamatta, mutta perinpohjaisesti. Enää ei ollenkaan puhuta siitä, mitä minä saan tehdä säännöstä huolimatta – siksi että sääntöhän on minua ihmistä varten. Suunta on kääntynyt radikaalisti, täydet 180 astetta päinvastaiseen suuntaan. Nyt kysytään sitä, miten minä olen ihmistä varten, toista ihmistä varten. Mitä jos toisen hyvä vaatiikiin minulta enemmän kuin mikään kirjoitettu tai sovittu sääntö? Ja entäpä (ja ehkäpä ennen kaikkea) jos minun on toisen kohdalla syytä jättää sikseen kaikki kysymykset siitä, onko hän noudattanut sääntöjä ja elänyt fiksusti: jospa katsoisinkin vain hänen tarvettaan päästä jaloilleen, hänen tarvettaan löytää tie umpikujasta, hänen tarvettaan jaksaa elää ja hänen tarvettaan tulla otetuksi mukaan?

Tämän piispantarkastuksen yhteydessä olemme useasti palanneet siihen, mitä Jeesus tekikään – siis juuri se sama Jeesus, se vuorisaarnan minä, joka sanoi meille ja se pellon laidan Jeesus, joka pani sapatin paikoilleen. Se Jeesus ei – totisesti – tinkinyt siitä, millaisiin sääntöihin hyvä ihmisen elämä niin Jumalan kuin ihmisten edessä on puettavissa. Hän ei kaihtanut antaa elämänohjeita ja käyttäytymissääntöjä. Mutta Galilean ja Juudean teillä, kaduilla ja pellonpientareilla se Jeesus oli henkilökohtaisista henkilökohtaisin. Hänestä ei ollut kiinnostavaa, miten itse kukin oli päätynyt siihen jamaan, josta nyt ei omin avuin selvinnyt. Vaikka joku saikin saatteekseen ohjeen elää vastedes toisin, ensin ja nyt oli olennaista saada jälleen elämän syrjästä kiinni ja palata ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Näky elämän leivästä
Tämän Jeesuksen tekemisiin me olemme tämän piispantarkastuksen yhteydessä palanneet, koska me olemme hänen seuraajiaan. Toisaalta me olemme palanneet hänen tekemisiinsä siksi, että hän antaa seurakunnalle, kristittyjen yhteisölle suunnan, mihin mennä ja esikuvan, mitä kohti pyrkiä. Toisaalta me olemme palanneet hänen tekemisiinsä sen vuoksi, että me olemme – ehkä hiukan hämmästyenkin – tunnistaneet jo häntä seuranneemme. Emme me nyt vasta havahdu siihen, että niin sapatti, säännöt kuin me kaikki olemme toista ihmistä varten. Me olemme olleet Kristuksesta vaikuttuneita jo hyvän aikaa ja aiomme olla vastakin, siinä määrin ja sikäli kuin se meistä riippuu.

Tämä on meidän, tämä on tämän Loimaan seurakunnan, näky. Näin on näkyleivät: me jaamme sitä hyvää, sitä ”elämän leipää”, joka viime kädessä tulee Jumalalta. Me jaamme sitä ihmistä varten vietettävänä sunnuntaina, jumalanpalveluksessa ihmistä varten. Me jaamme sitä arkisin, ihmisinä toinen toisiamme varten. Me seuraamme Ihmisen Poikaa, joka ”on myös sapatin herra”.