Mitä elämääsi kuuluu?

Joh. 5: 1-15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Ihminen ei ole esine

”Tahdotko tulla terveeksi?” Jeesuksen kysymys kuulostaa toisaalta vain ystävälliseltä keskustelun avaukselta tai tervehdykseltä. Ikään kuin Jeesus vain sanoisi ”hyvää päivää” ja ”mitä kuuluu”. Toisaalta kysymys tuntuu kohtalaisen karhealta ja jopa päällekäyvältä. Siinä mies viruu, kaikkien muiden raihnaisten ja sairaiden joukossa. Hän on raahautunut paikkaan, jossa toivotaan ja uskotaan parannuttavan. Ja sittenpä vain joku tulee ja kysyy, kehtaakin ja uskaltaakin kysyä: ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Tarkemmin kuulosteltuna oudoksi paljastuva kysymys muistuttaa suuresti tapausta Jerikon tiellä. Kun sokea kerjäläinen huusi apua, Jeesus halusi tarkentaa, apua mihin sitten: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle” (Mk. 10:51). Mutta eikös sen nyt olisi tiennyt kysymättäkin? Miksi itsestäänselvyydet pitäisi sanoittaa?

Siksi, ettei kukaan ihminen ole pelkästään kohde. Siksi, ettei kukaan ole vain korjattava esine. Siksi, että meillä kaikilla on luovuttamaton erityisarvo. Jeesus todellisti omalla toiminnallaan sen, minkä filosofi Immanuel Kant vuosisatoja myöhemmin sanoitti ”toimi niin, että käytät ihmistä, sekä omaa että jokaisen muun persoonaa, aina samalla tarkoitusperänä eikä koskaan pelkästään välineenä”.

Kun ihminen ei koskaan ole vain väline ja kohde, kun ihminen on itseisarvoinen (tai ”tarkoitusperä” sinänsä, niin kuin filosofi sen hiukan vaikeasti ilmaisee), hänen on itse saatava sanoittaa tarpeensa. Kun me kuulumme yhteen, kun me kuulumme yhteen ja samaan ihmisten yhteisöön, meidän kaikkien kokemukset ovat kuulluksi tulemisen arvoisia. Kaikki elämäntarinat ovat kertomuksia jumalanluomien elämästä, jota kenenkään meistä ei pidä mestaroiman.

Samassa maailmassa

”Tahdotko tulla terveeksi?”, kysyy Jeesus, vaikka saakin odotetun vastauksen. Vastaus ei ole yksinkertainen ja suora kyllä, vaan myöntäminen on rivien välissä. Vastaaja alkaa ilman muuta kertoa, mikä häntä on tervehtymisestä estänyt. Kyllä hän haluaisi tulla terveeksi, kun vain voisi.

Kun kristityt jatkavat Herransa työtä, heidän sopii toimia samoin. Kun Harjavallassa seurataan Kristusta, on syytä kuulostella sitä, minkä jo luulee tietävänsä – ja ehkä kyllä tietääkin. Mikä elämää kalvaa? Mikä sammuttaa toivoa tai sumentaa iloa? Miksi olo ei ole turvallinen ja luottavainen, miksi mielen, merkityksen ja tarkoituksen kokemus katkeilee? Mutta myös kääntäen: mikä ruokkii elämäntuntoa, mikä synnyttää kiitollisuutta ja mikä saa sielun laulamaan?

Kristus lähetti seuraajansa tähän ihmisten maailmaan. Tästä samasta maailmasta me kaikki olemme osalliset – kristityt eivät ole aivan muissa maailmoissa. Siksi apostoli Paavalikin kirjoitti (Rm. 12:15): ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” Me jaamme saman maailman, saman ilon ja surun todellisuuden. Mitä ihminen luonnostaan suree tai mistä hän iloitsee, on aivan oikein: siitä me kaikki olemme osallisia ja sitä todellisuutta me jaamme. Juuri siinä samassa elämäntodellisuudessa me kuulostelemme toinen toiseltamme, ”tahdotko tulla terveeksi” ja kysymme ”mitä haluat minun tekevän sinulle”.

Suuri osa hyvän elämän edellytyksistä on sellaisia, joita kristitytkään ihmiset eivät toteuta ensisijaisesti seurakuntana. Etenkin luterilaiset kristityt ovat nimittäneet kutsumukseksi kaikkea sellaista työtä, jossa ihmiset ovat ottaneet asiakseen jakaa toisilleen sitä hyvyyttä, joka viime kädessä on lähtöisin Jumalasta. Kysymys ei ole vain palkkatyöstä, vaikka olennaisesti nimenomaan siitäkin: työn syvin päämäärä on siinä, mitä se tuottaa yhteisölle, yhteiselle pöydälle – ei siinä, miten se juuri minua palkitsee. Mutta eniten ja runsaimmin kutsumusta hyvän jakajana toteutetaan kotona ja lähisuhteissa, perheissä ja suvuissa, kansalaistoiminnassa ja vapaaehtoistyössä. Vaikka kysymystä harvoin ääneen esitetäänkään, tämän kutsumuksen elämänmuodon taustalla kaikuu ystävällinen ja myötämielinen huoli: ”tahdotko tulla terveeksi” ja ”mitä haluat minun tekevän sinulle”.

Tavallista läpikuultoista elämää

Harjavallan seurakunnassa mietitään parhaillaan, mikä sitten olisi sen omin ja olennaisin tehtävä kaiken tämän keskellä. Mitä tervettä ja hyvää juuri sillä on jaettavana? Vastauksien lukkoon lyömisessä ei kannata olla liian kärkäs, eikä myöskään pidä liian nopeasti tarttua johonkin muualta saatuun houkuttelevaankaan muotoiluun. Betesdan evankeliumi antaa kuitenkin olennaisen viitteen siihen suuntaan, millainen on kristillisen uskon ja sen myötä myös kristillisen seurakunnan ominaislaatu.

Kysymys on siitä, että usko paljastaa, kuinka ihmeellistä tavallinen elämä on. Keskustelin menneellä viikolla pariinkin otteeseen Armenian evankelista kirkkoa johtavan pastori Haroutune Selimianin kanssa. Hänen kotikaupunkinsa on Aleppo, nyt pahasti raunioitunut, mutta aiemmin kaunis ja kukoistava. Selimian kertoi, kuinka aiemmin kuka tahansa voi pelkäämättä kävellä missä tahansa iltapimeällä tai kuinka ihmiset yömyöhällä saattoivat kokoontua toistensa luo rauhassa syömään. Nyt se on mennyttä, Selimian totesi ja jatkoi: ”Niin kauan kuin hyvä on tavallista ja jokapäiväistä, sen merkitystä ei tajua. Vasta kun se on menetetty, sen arvon ymmärtää. Me kaipaamme vain tavallista elämää.”

Kolmekymmentäkahdeksan vuotta – melkeinpä elämän mitan! – sairastanut mies Betesdan altaan ääreltä ei kaivannut mitään muuta kuin ihan tavallista elämää. Sellaista, jossa päästään liikkumaan. Sellaista, joka ei ole vain odottelua, vaan kanssakäymistä ja tekemistä. Sellaista elämää, jota useimmat elävät ja jota useimmat elävät sen huikeaa arvoa tajuamatta.

Usko paljastaa tavallisen ihmeellisyyden. Ei evankeliumia voi kuunnella eikä virsiä veisata altistumatta sille, ettei arki suinkaan ole vain arkista, vaan myös ja varsinkin ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden viettämistä. Eikä rukouksia voi lausua alkamatta vähitellen kokea, että ihminen on koko ajan Jumalan saapuvilla.

Uskolla on omat silmänsä ja korvansa. Niillä maailman voi nähdä oikein; kristityn aistit tuottavat tosipohjaisen elämänkokemuksen. Kun elämä hahmottuu lahjaksi, joka annettu yhdessä koettavaksi ja edelleen jaettavaksi, se on nähty ja koettu oikein. Se on koettu ja nähty aivan sellaisenaan, sellaisena kuin se on.

Oli kaupunki sitten Aleppo tai Harjavalta, tämä ei muutu. Kummassakin – ja kaikkialla – osallisuus Kristukseen merkitsee armon tunnistamista arjessa. Kristuksen seuraaminen paljastaa tavallisen ihmeelliseksi. Usko muuttaa maailman Jumalaan nähden läpinäkyväksi ja tekee lähimmäistä näkyvän.

Miten Harjavallan seurakunta sitten päätyykin ominaislaatuaan ja tehtäväänsä lopulta sanoittamaan, yhtä kaikki se on saanut tehtäväkseen todellistaa ja tehdä ilmeiseksi sen, että elämällä on mieli, merkitys ja tarkoitus.

Kaikessa tavallisuudessaan. Juuri siinä, pyhässä arjessa.