Meillä on niin hyvä Jumala

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
– Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
– Hän on sokaissut heidän silmänsä
ja paaduttanut heidän sydämensä,
jotta he eivät silmillään näkisi
eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
jotta he eivät kääntyisi
enkä minä parantaisi heitä.
Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Piittaako Jumala?

On käsittämätöntä, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä. Se, että Jumalan kaikkivaltius ja hyvyys on käsittämätöntä, ei tarkoita, että se olisi vain käsittämättömän ihmeellistä, ihanaa ja ylistettävää. Se, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, on käsittämätöntä myös siinä mielessä – tai siinä mielessä nimenomaan – ettei se mahdu järkeen.

Se puolestaan, ettei Jumalan kaikkivaltiudesta ja hyvyydestä saa otetta, ei ole niinkään teoreettinen ongelma, joka vaivaa älyä ja turhauttaa ajattelijaa. Kysymys on elettävästä elämästä, tästä meidän elämästämme, meidän läheistemme elämästä, meidän kaikkien elämästä, koko maailman elämästä. Jos Jumala kerran on hyvä, miksei elämä voi mennä paremmin? Jumalahan on kaikkivaltias – eikö hän tahdokaan sen enempää hyvää? Jos hän ei tahdo, onko hän meitä kohtaan lainkaan hyväntahtoinen ja ylipäätään hyvä? Tai suoremmin: välittääkö Jumala, kuuleeko hän meitä ja minua?

Tänään kysely on sitäkin konkreettisempaa, kun aivan tavallisesta elämästä on äkkiä tullut uhanalaista. Ihminen haluaa olla lähellä toista ihmistä, koskettaa ja kokea yhteenkuuluvuutta, mutta nyt on otettava etäisyyttä, jotta suojelisi toisia ja itseäänkin. Virus ei kysy, millaiseen ihmiseen se tarttuisi, se ei noudata perusteluja eikä toteuta minkäänlaista oikeudenmukaisuutta. Se vain on millainen on. Sellainen riesa, uhka ja vihollinen meitä nyt vain vaivaa. Henkilöön katsomatta, valikoimatta ja yhtäläisesti. Tällaista tässä Jumalan maailmassa on nyt tapahtuakseen. Välittääkö Jumala, piittaako hän meidän pelostamme ja ahdistuksestamme, kuuleeko hän mitä meillä on hänelle asiaa?

Kaikkivaltaa vai mielivaltaa?

Johanneksen evankeliumi näyttää antavan Jumalasta jotenkin kovakorvaisen tai ainakin perin omaehtoisen kuvan. Se lainaa Jesajan kirjaa, jonka mukaan Jumala on estänyt joitakuita näkemästä oikein ja kovettanut heidän sydämensä tai mielensä, niin että tie Jumalan luo menee tukkoon. Asia ilmaistaan kyllä sitäkin ankarammin, Jumalan määrätietoisena ja tarkoitushakuisena tekona: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.”

Kun Johannes lainaa Jesajaa, hän koettaa selittää, kuinka kummassa ja miten ihmeessä Jeesukseen ei uskottu ja luotettu, vaikka tunnustekojen olisi luullut jo hyvinkin puhuvan puolestaan. Selitys on Jumalan kaikkivaltius, kuitenkin jotakuinkin selittämätön sellainen. Samoja reittejä ovat kulkeneet muidenkin ajatukset. Toisessa Mooseksen kirjassa (10:27) kerrotaan, kuinka israelilaiset pyrkivät pois Egyptistä. Kun farao ei kuitenkaan ota opikseen kymmenestäkään vitsauksesta, syynä on sitten se, että ”Herra kovetti faraon sydämen, eikä farao suostunut päästämään israelilaisia”.

Paavalia tällaiset Jumalan omaehtoiset teot ja valinnat vaivaavat siinä määrin, että hän nostaa ne erikseen esiin. Hän lainaa profeetta Malakiaa (1:2,3), joka Jumalan puheena lausuu: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin” (Room. 9:13). Paavali jatkaa (9:14): ”Mitä me tähän sanomme? Ei kai Jumala ole epäoikeudenmukainen?” Paavalin mielestä ”ei suinkaan”; yhtä kaikki hänen selityksensä kiertyy lopulta samaan, mistä kysely alkoikin. Kun Jumala kaikkivaltiudessaan toimii tavalla, jota ei saa yhdistetyksi hänen hyvyyteensä ja oikeudenmukaisuuteensa, selitys on – hänen kaikkivaltiutensa. Tällä tavoin Jumala nyt vain näyttää toisaalta voimansa ja toisaalta laupeutensa. Näin se nyt vain on.

Paavali kysyy kyselijältä (Room. 9:20): ”Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa?” Tämä on toisaalta hyvä kysymys, mutta toisaalta se tuntuu epäreilulta yritykseltä suojella kaikkivaltiasta Jumalaa samaisten ihmisparkojen suorasanaisilta avunhuudoilta. Sellaisilta, joita Jumalan kansasta aina on kohonnut. Psalmissa 44 ei tunneta tarvetta hioa kohteliaita ilmaisuja ja sovitella sanoja. ”Jumala on meidän ylpeytemme, iäti me kiitämme hänen nimeään. Kuitenkin sinä olet hylännyt meidät ja tuottanut meille tappion ja häpeän.”  (44:9-10) ”Sydämemme ei ole luopunut sinusta, jalkamme ei ole poikennut sinun polultasi. Silti sinä olet murskannut meidät, niin kuin sinä murskasit syvyyden hirviön. Sinä peitit meidät pimeydellä.” (44:19-20) Paitsi että tässä ei erotu mikään oikeudenmukaisuus eikä hyvyys, psalmi kuvaa ennemminkin kokemusta käsittämättömästä mielivallasta kuin jumalallisesta kaikkivallasta.

Sittenkin kuitenkin

Kuitenkin psalmi päätyy ja päättyy turvautumaan siihen samaan Jumalaan, jonka toimintaa ja toimimattomuutta ei millään voi tajuta (44:27): ”Nouse auttamaan meitä, lunasta meidät armosi tähden!” Jos jo Vanhan liiton Jumala-usko oli kuitenkin-uskoa, sitä lujemmin sitä on Uuden liiton Kristus-usko. Ja mitä lujemmalle ihminen joutuu, sitä olennaisempaa on havaita jokin kuitenkin, jokin toinen näkökulma ja jokin toinen tapa tavoittaa todellisuus. Olkoot karut tosiasiat nämä jotka ne ovat, mutta reaalista on myös toivo ja luottamus.

Toissapäivänä kuuntelin talvisodan muistokelloja tämän kirkon pihalla. Sen sodan, joka tuntui toivottomalta ja joka näytti johtavan väistämättömään tuhoon – mutta sellaisen sodan, jossa toivo saattoikin toivottomuuden häpeään. Luin aiemmin talvella Jorma Heiskasen kirjan Kenttäpappina Kollaalla, joka kaiken kaikkiaan herättää paljon ajatuksia. Erityisesti siitä jäi mieleen lyhyt kertomus sotilaasta, joka jäsensi tosiasiat aivan toisin. Hän oli vakavasti haavoittunut kasvoihinsa osuneesta kranaatinsirpaleesta, mutta tulkitsi maailmaa ja tilannettaan kuitenkin aivan toisin kuin odottaisi. Hän ei valittanut eikä ollut katkera. Kasvot lähes täysin siteiden peitossa hän sen sijaan tiivisti: ”Meillä on niin hyvä Jumala.”

Jos keskeltä hyvinvointia ja elämän helppoutta toteaa, että kyllä meillä on niin hyvä Jumala, sillekin on perusteensa. Mutta kun sen sanoo ja siihen vielä uudelleen palaa kuoleman kielissä, sitä kuuntelee aivan toisin korvin. Tässä jos missä kaikuu se kuitenkin, joka ohittaa teoreettisen pohdiskelun Jumalan kaikkivaltiuden, oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden suhteesta. Tämä on jokseenkin äärimmäinen esimerkki siitä, miten Kristus-usko kuitenkin saa luottamaan, tulemaan toimeen ja jaksamaan elää.

Jumala ei selitä vaan samastuu

Kysymys on kuin onkin nimenomaan Kristus-uskosta. Jumalahan ei selitä meille, miten hyvyyden ja kaikkivaltiuden voi laskea yhteen. Hän ei perustele meille oikeudenmukaisuuttaan, vaikka kaikkivaltius kuinka tuntuisi mielivaltiudelta. Hän ei sääli meidän ymmärrystämme ja järkeämme. Sitä vastoin hän sääli meitä ja meidän ahdistustamme. Siksi meillä on Kristus.

Kristuksessa Kaikkivaltias luopuu kaikkivaltiudestaan ja itse Hyvyys antaa pahalle vallan itseensä. Filippiläiskirjeeseen sisältyvä hymni sanoittaa sen näin (2:6-8): ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Jumala ei selitä. Sen sijaan hän luopuu kaikkivaltiudestaan. Hän alistuu meidän ymmärtämättömyyteemme, hän suostuu meidän pelisääntöihimme ja hän jättäytyy meidän käsiimme. Kun katsoo meidän tähtemme ja meidän kanssamme kärsinyttä Kristusta, tajuaa näkevänsä hyvän ja oikeudenmukaisen, mutta myös salatun Jumalan sydämen syvyyksiin.

Kun meitä väijyy kulkutauti, kun me hädin tuskin enää voimme kokoontua edes jumalanpalvelukseen, kun me emme voi olla varmoja siitä, ettemmekö me olisi lähimmäisillemme uhkaksi ja kun meistä kukaan ei enää voi kokea hallitsevansa elämää, välittääkö Jumala? Piittaako hän meidän pelostamme ja ahdistuksestamme, kuuleeko hän mitä meillä on hänelle asiaa?

Johanneksen evankeliumi huomautti meille, että ”näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti”. Kristukseen on kautta aikojen sovitettu myös nämä Jesajan (53:3,4) sanat: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava” ”Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme”.

Jumalan vastaus ei ole selittää, miksi maailma on sellainen kuin on. Jumalan ensisijainen vastaus ei myöskään ole erityinen varjelus, vaikka myös niin hän on toimiakseen. Jumala piittaa, välittää ja kuulee, kun hän samastuu meidän hätäämme, neuvottomuuteemme, kärsimykseemme ja sairauteemme. ”Meillä on niin hyvä Jumala”, että hän jakaa sen kaiken kanssamme eikä jätä meitä yksin.