Maaliskuun 13. päivä?

Isäni oli joskus kai 1990-luvulla käynyt tapansa mukaan kotiseurakuntansa jumalanpalveluksessa. Soittelimme yleensä päivittäin (tai pikemminkin illoittain). Tuona iltana isä oli aika tuohtunut. Oli maaliskuun 13. päivä, mutta nuori pappi ei ollut saarnassaan — eikä jumalanpalveluksessa muutoinkaan — ottanut mitenkään huomioon talvisodan ja sen päättymisen muistoa. Kun tiesin ja tunsin tuon poikkeuksellisen fiksun papin, yritin viitata sukupolvieroon, elämänkaariajatteluun  ja muuhun sellaiseen, mutten oikein tainnut onnistua.

Ehkä muistelin tuotakin tapausta, kun toistakymmentä vuotta sitten aloitin Turun Sanomien kolumnin näin: ”Taidan olla nuorimmasta päästä niitä, joille maaliskuun 13. on erityispäivä.” Niinpä — ja voisi ajatella, että vuosien jälleen jo vierittyä tätä tällaista erityisen päivän joukkoa olisi vielä vähemmän. Mutta epäilenpä, että asia onkin päinvastoin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan herätti kansakunnan muistin ja sen muistot Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen. Enää ei olekaan kysymys jostakin etäisestä ja etääntyvästä, jonka vaikutus nykypäivään ei enää tunnu. Enää ei puhuta jostain satavuotismuistoaan vääjäämättä lähestyvästä menneen menneisyyden vaiheesta, jonka noteeratakseen pitäisi olla erityisellä tavalla tietoinen ja harrastaa historiaa.

Nyt talvisota näyttäytyy ihan yleisesti sinä ja sellaisena, mikä on sen ytimessä: lujana yhteisenä sitoutumisena tiettyyn elämänmuotoon ja sen peruselementteihin. Se on yhteinen selviytymiskertomus, sellainen keskinäisen yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden osoitus, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Siihen voi samastua — sen kokee jälleen myös identiteettikertomukseksi — koska nykyisessä perin rauhattomassa (sananmukaisesti…) maailmassa ei voi olla pohtimatta, mikä on meille ja meidän yhteiskunnallamme ja yhteiselämällemme olennaista. Mistä me emme suostu luopumaan? Mitä me haluamme kaiken uhallakin puolustaa? Keitä me oikein olemme?

Miten semmoisen sanoittaisi? Äskettäin muuan nykyisessä pääkaupungissa ilmestyvä laajalevikkinen päivälehti haastatteli vastikään palvelukseen astuneita alokkaita. Yksi heistä tiivisti historiallisen jatkumon näin: ”Meidän esi-isät on sotineet ja kuolleet sen puolesta, että me voidaan syödä Mäkkärissä ja tuijottaa Tiktokia. Se on kunnioitettava asia.” Naulan kantaan. Kysymys on tavallisesta elämästä — jonka perusainekset joku muu toki sanoittaisi toisin. Mutta arjesta, sen sujumisesta, sen pienistä iloista, sen tarjoamista kohtalaisista mahdollisuuksista ja ihmisenkokoisista tulevaisuudentoiveista puhutaan kun suomalaisesta elämänmuodosta puhutaan. Toki voisi mennä syvemmälle — paljonkin syvemmälle — rakenteisiin, pelisääntöihin, arvoihin ja sen semmoisiin. Alokkaan kevyt heitto osuu näennäisestä pinnallisuudestaan huolimatta silti aivan olennaiseen: se kuvaa yhteiskuntaa, jossa hyvinvointi, vuorovaikutus ja sananvapaus ovat toisaalta itsestäänselvyyksiä, toisaalta suuria uhrauksiakin vaatineita historiallisia saavutuksia. Siinä, millaista jokapäiväisyys on, näyttäytyy ja todellistuu se, mistä yhteisö ja yhteiskunta ei luovu, ei väkivallankaan edessä eikä edes kuoleman uhalla.

Talvisodan aikoihin syvätodellisuus sanoitettiin usein taisteluksi kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Noista haastatelluista alokkaista lista tuntui vanhalta ja vieraalta, uskonto semminkin. Yksi kuitenkin totesi, että ”se kattaa mun mielestä kulttuurin”; ”Moni asia suomalaisessa kulttuurissa perustuu uskontoon, mutta ihmiset ei vaan ajattele sitä päivittäin.” Jos listan sinänsä napakat kolme iskusanaa olisi korvattu nykykielisemmillä (tosin vähän kankeilla) käsitteillä, varmaan muutkin alokkaat olisivat voineet pitää kaikkia niitä puolustamisen arvoisina. Jospa se kolmikko, jonka puolta pidettäisiin, olisikin turvattu kasvuympäristö, kattavat ihmisoikeudet uskonnonvapauksineen kaikkineen ja oikeudenmukainen yhteiskunta? Noinkin ”kotia, uskontoa ja isänmaata” voisi avata. Eikä sodassa suinkaan puolustettu vain luterilaisten uskonnonvapautta, ei myöskään yksinomaan kristittyjen. Sekä Helsingin juutalaisessa synagogassa että tataarien rukoushuoneessa on sodissa kaatuneiden seurakunnan jäsenten muistotaulu, jota pidetään suuressa arvossa. Moniuskontoinen Suomi puolusti henkensä edestä yhteiskuntansa perusarvoja ja vapautta kunkin omaan uskontoon.

Talvisota on selviytymistarina, ja se ennen muuta se kertoo, mikä säilyi ja mikä kesti. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin yhä enemmän ajatellut kaikkea sitä mitä menetettiin. Ehkä sitä ei uuden sodan pian alettua ehtinyt ja sotien jälkeisessä tilanteessa oikein saanut kunnolla surra? Näissä mietteissä luin Vanhan testamentin lohduttomia Valitusvirsiä (5,2–3): ”Perintömaamme on joutunut vieraille, omat kotimme muukalaisille. Meistä on tullut orpoja, isättömiä, äitimme ovat leskiä.” Kuolleet ja haavoittuneet — kaikkiaan noin 70.000 — eivät ole numeroita vaan ihmisiä eivätkä he ole vain yksilöitä vaan myös perheenjäseniä, työtovereita ja ystäviä. Se tarkoittaa katkaistuja ja suunnaltaan muuttuneita elämiä. Siinä on kysymys perheistä, joita ei koskaan perustettu, lapsista, joita ei syntynytkään. Sota ei vienyt vain asuntoja, vaan koteja. Se riisti tuhansia niemiä, notkoja ja saarelmia, joihin liittyi tuhansia kertomuksia, kokemuksia, nimiä ja merkityksiä. 105 päivää ehti raatelemaan enemmän kuin osaa enää ajatellakaan, eivätkä kaikki arvet ole lakanneet aristamasta.

Taipaleella komppanianpäällikkönä taistelleen Yrjö Jylhän Hyvästi, Kirvesmäki on talvisodan päätyttyä kirjoitetuista runoista varmaankin tunnetuin. Harvemmin kuultu tai luettu Yö nuotiolla kuvaa puolestaan valmistautumista vetäytymiseen uudelle rajalle. ”Me muistimme nyt: tuli loistaa ikkunoista, / kotipuoleen ohjaten kaukana taistelleet. / Me tiesimme myös: ei ikkunat kaikki loista, / vaan tuhannet niist’ ovat tänään sammuneet, / koko Karjalan heimo kulkee kotia vailla, / isänmaataan etsien mieronkiertäjän lailla. // Viel’ aamulla poljimme vanhaa perintömaata; / nyt on ilta tullut, ja maa, se on vieraan maa — / niin kummallista, sit’ ettei uskoa saata, / sitä pohtimasta nyt ajatus kammoaa. / Tajuntaan ei kohota jaksa tuskamme syvin; me taistelimme — ja elämme: kaikki hyvin.”

Ehkä runoa voi kuunnella niinkin, että vaikka isänmaata ja koteja ei tältä osin pystyttykään varjelemaan, jokin usko — edes elämänusko — silti jäi: ”elämme: kaikki hyvin”. Myös Valitusvirsistä löytyy kaiken tuskan ja ahdistuksen keskeltä aivan samankaltainen kohta (3, 22–24): ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: ’Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.’”

Talvisodan muistaminen merkitsee sitä, että me muistamme tuhoa ja menetystä, kärsimystä ja kuolemaa. Koska talvisota kuitenkin on ensiksi ja viimeiseksi selviytymistarina, me sitä muistellessamme päädymme elämään, sen arkeen ja juhlaan, siis jonnekin hampurilaisten ja perusarvojen välille. Johonkin, joka jatkuu ja jota me jatkamme eteenpäin.

Kun isäni vihdoin yhdeksän päivää sodan päättymisen jälkeen oli päässyt uuden rajan tälle puolen, hänkin saattoi sähköttää omaisilleen: ”Olen ehjänä.” Jotakin eheänä säilynyttä ja jotakin, jonka puolesta kannatti taistella, hän halusi maaliskuun 13:na aina muistettavan. Ja sitähän me olemme kokoontuneet muistamaan.