Lujasti, sopuisasti ja Jumalaan luottaen

”Raukea juhlallinen rauha kirkossa. Ilmassa kajaa vanhan kirkkoherran verkkainen ääni, paisuen milloin manaavaan, ankaraan mahtiin, milloin lievittyen lempeästi lohduttavaksi. Malmiset ja messinkiset kynttiläkruunut riippuvat raskaina laesta, auringon kimmel on saavuttanut lähimmän lasikruunun kuorissa ja leikkii sen kristalli-ihmeillä, lehteriparvien edessä huojuvat hiljaa vanhat kirkkolaivat korkeine peräpeileineen ja täydessä taklauksessaan. Santa juoksee saarnatuolin tuntilasissa, hetket tykkivät kuin korvan kuultavina ijäisyyden virtaan.”

Niin kuin on helppo arvata, noin kirjoitti Volter Kilpi; katkelma on Kustavin kirkon 150-vuotisjuhlapuheesta, joka on liitetty Alastalon salissa -kirjaan sen ”Esiluvuksi”, siis esipuheeksi. Siitä huokuu suvisen sunnuntain rauha sellaisena kuin sen aikoinaan, joskus ja kauan sitten saattoi kokea.

Kun sinut, Tiina, nyt asetetaan Kustavin ja Taivassalon yhteiseen kirkkoherranvirkaan, seurakunnissa ja niiden kirkoissa ei tule kajahtamaan ”vanhan kirkkoherran verkkainen ääni”, vaan paljon kirkkaampi ja sujuvampi puhe. En tarkoita vain sitä, mitä tänä kesänä tässä kirkossa olen kuullut – vaikka sitäkin – vaan myös sitä tapaa, jolla seurakuntia nykyään on syytä johtaa ja palvella – palvellen johtaa. Suvisen sunnuntain rauhaa tämä aika tarjoaa varsin vähän ja kovin harvakseltaan. Elämme keskellä taloudellista, toiminnallista ja kulttuurista murrosta, joka vaikuttaa meihin kaikkiin niin kansalaisina ja kuntalaisina kuin seurakuntalaisina ja ihan vain ihmisinäkin.

Arkkihiippakunnalle olivat vielä vuosituhannen vaihteessa tyypillisiä pienet mutta perinteikkäät yksipappiset seurakunnat. Useimmat niistä ovat nyt jonkin suuremman kokonaisuuden osia: voimavarojen yhdistäminen on koettu välttämättömäksi. Usein on koettu, että näin on saatu enemmän kuin on menetetty. Kun Taivassalon ja Kustavin seurakunnille tänään asetetaan virkaan yhteinen kirkkoherra, ollaan peräti harvinaisessa juhlassa. Yhteisiä virkoja ja tehtäviä on näiden seurakuntien kesken muitakin; järjestely on henkilöstölle vaativa, ja niin se on seurakuntien hallinnollekin. Eikä seurakuntalaisillekaan helposti avautuva.

Hyvät seurakuntalaiset! Nyt jos koskaan on syytä ottaa tosissaan vastaan ne kehotuksen sanat, jotka kuuluvat jokaiseen virkaanasettamiseen: ”Ottakaa hänet rakkaasti vastaan, tukekaa häntä hänen työssään ja kantakaa häntä rukouksissanne Jumalan eteen.” Elämä kristillisenä seurakuntana – ja ihan yhtä lailla elämä kristillisinä seurakuntina – on kaikkiaankin yhteisyritys. Yhdessä me yritämme pitää kiinni siitä, minkä varassa me jaksamme elää ja minkä varaan me voimme kuolemassa laskeutua. Kun te olette kutsuneet Tiina Rautiaisen teidän seurakuntienne kirkkoherraksi ja papiksi, pitäkää yhdessä hänen kanssaan kiinni niin arjen ja työn realiteeteista kuin Jumalan hyvyyteen perustuvasta toivostakin.

Volter Kilpi viittasi esipuheessaan myös tämän kirkon kirkkolaivoihin ”korkeine peräpeileineen ja täydessä taklauksessaan”. Niiden nimet kiinnittävät huomiota, ja niihin lienee useinkin viitattu. Uljaat fregatit ovat Concordia ja Religio, ja keskellä purjehtii priki Constantia. Aiempien sukupolvien viisautta voi vain ihailla, koska nuo kolme nimeä kertovat selkeästi ja kirkkaasti, mihin me olemme sitoutuneet ja mistä ei pidä päästää irti.

Constantia tarkoittaa lujuutta ja kestävyyttä ja Concordia yksimielisyyttä, sopua ja yhteistoimintaa. Religion voisi tietenkin kääntää simppelisti ”uskonnoksi”, mutta itse asiaan paremmin osuen se merkitsee Jumalan kunnioittamista ja luottamista hänen johdatukseensa ja apuunsa. Kaikissa näissä on toisaalta kysymys sellaisesta asennoitumisesta, jota itse kunkin tulee itsessään vaalia, ruokkia ja suojella – niin seurakuntalaisen kuin kirkkoherrankin. Toisaalta – ja ennen muuta – lujuus, yksimielisyys ja luottamus Jumalaan ovat luovuttamattomia koko seurakuntayhteisölle kaikeksensa. Ne ja vain ne pitävät tulevaisuuden avoimena nytkin käsillä olevassa murroksessa ja kaikissa aikojen vaihetteluissa tien auki taivasta myöten.

Taivassalon kirkkolaiva ei ole yhtä paljonpuhuva, mutta toisaalta taas aniharvan kirkon seinät ja katto puhuvat yhtä paljon. Vaikka myöhemmät restauroinnit ovatkin vaikeuttaneet kirkon kuvien hengellisen sanoman syvällekäypää ymmärtämistä, kuoriholvista voi siitäkin edelleen lukea yhteisyyden viestin ja yhteenkuuluvuuden vetoomuksen. Ei sinne sattumalta ole maalattu Pietaria ja Paavalia eivätkä myöskään Ambrosius, Augustinus, Gregorius ja Hieronymus siellä muuten vain ole. Pietarin ja Paavalin merkitys alkukirkon auktoriteetteina on selvä; muut neljä saivat vuonna 1298 ”kirkon opettajan” harvinaisen kunnianimen. Meitä siis kehotetaan seuraamaan ja kuuntelemaan heidän esimerkkiään eikä liikaa ihastumaan omiin mieleenjuolahduksiimme ja elämyksiimme. ”Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta” (1 Kor 11:1), totesi Paavali ilman erityisempää vaatimattomuutta.

Hyvät seurakuntalaiset ja kirkkoherra Tiina! Kristuksen seuraamisesta on viime kädessä kysymys – sen vuoksi myös Taivassalon kuoriholvin keskellä ovat Kristuksen kasvot ja sen vuoksi Kustavin kirkkolaivat seilaavat kohti alttaria. Muistakaa suunta, tukekaa matkalla toinen toistanne ja pitäkää yhtä.