Lopusta alkuun

Stalingradista Flossenbürgiin

Tammikuussa 1943 Saksan Johtajan päämaja halusi päästä selville ”Stalingradissa vallitsevista tunnelmista”. Tämä oli jo sinänsä kummallinen pyrkimys – olihan kelle tahansa selvää, millaisissa ”tunnelmissa” katastrofin alla oltiin – mutta se myös toteutettiin irvokkaalla tavalla. Kun viimeinen lentokone kenttäposteineen saapui, siitä takavarikoitiiin seitsemän postisäkkiä. Kirjeet avattiin ja niistä poistettiin osoitteet ja allekirjoitukset. Sen jälkeen ne lajiteltiin sisällyksen ja sävyn mukaan. Kirjeet säilyivät, ja niistä on koottu pieni kirjanen Viimeiset kirjeet Stalingradista (Jyväskylä 1960). Lainaan näistä kirjeistä kahta.

”Luin pojilleni jouluevankeliumin pakanakristityn Luukkaan evankeliumin 2 luvusta, annoin heille pyhäksi rippileiväksi mustaa kovaa leipää ja rukoilin heille armoa ja armahdusta. … Miehet istuivat jakkaroilla suuret silmät ja nälän laihduttamat kasvot käännettyinä ylös minua kohti. … Olen hyvin onnellinen, että sain valaa heidän sydämiinsä lohdutusta ja rohkeutta. … Jumala levittäköön kätensä yllenne, rakkaat vanhempani, sillä tulee ilta ja meidän on riennettävä pannaksemme talomme kuntoon. Me astumme lujina iltaan ja yöhön, jos maailman Herra niin tahtoo. Mutta se ei ole yö, jolla ei olisi loppua. Me jätämme elämämme Jumalan käteen. Olkoon hän armollinen, kun niin pitkällä ollaan.”

”Jumalaa koskevan kysymyksen herättäminen Stalingradissa on rienausta. Olen pahoillani, rakas isä, että minun on sanottava tämä Sinulle. … Sinä olet sielunpaimen, isä, ja viimeisessä kirjeessään ihminen sanoo sellaista, joka on totta tai minkä uskoo olevan totta. Olen etsinyt Jumalaa jokaisesta pommikuopasta, jokaisesta raunioituneesta talosta, jokaisesta nurkasta, jokaisesta toveristani maatessani poterossani, ja taivaalta. Jumala ei antanut merkkiä itsestään, kun sydämeni huusi häntä avuksi. … Ja jos Jumala kaikesta huolimatta on, silloin hän on vain teidän luonanne, virsikirjoissa ja rukouksissa, saarnaajien ja pappien hurskaissa puheissa, kellojen kuminassa ja suitsutuksen tuoksussa, mutta ei Stalingradissa.”

Kirjoittajat olivat elämänsä lopun alussa ja tiesivät sen; sotavangeiksikin jääneistä yli 90.000:sta palasi lopulta vain 6.000. Stalingrad merkitsi kuitenkin lopun alkua myös Saksan voitontoiveille. Ja aivan pian, vain kolmisen kuukautta myöhemmin, alkoi niin ikään se kehityskulku, joka oli luterilaiselle teologille Dietrich Bonhoefferille (1906–1945) ”elämän loppu” ja ”uuden alku”, Ende und Beginn. Huhtikuusta 1943 huhtikuuhun 1945 hän oli vankina, kunnes hänet 9.4.1945 teloitettiin hirttämällä Flossenbürgin keskitysleirissä: Adolf Hitler piti henkilökohtaisesti huolen siitä, ettei kukaan häntä vastaan suunnattuun heinäkuun 20. päivän (1944) salaliittoon ja attentaattiin osallistuneista jäänyt henkiin. Viimeiset tunnetut sanat ovat terveiset piispa George Bellille. Miksi juuri hänelle eikä esimerkiksi kihlatulle Maria von Wedemeyerille, liittyy yksinkertaisesti siihen, että viestinviejä oli vangittu brittiläinen agentti Payne Best. Muistinvaraiset sanat on esitetty hieman erilaisissakin muodoissa, mutta joka tapauksessa Bonhoeffer totesi, että ”tämä on minulle loppu, mutta myös alku”. Lopusta ja alusta oli tosiaan kysymys, monessakin mielessä.

Ihmisiksi olemisen punainen lanka

Lopusta alkuun on se reitti, jota Bonhoefferiin on tutustuttu ja jota seuraten häntä on luettu ja kuunneltu. Teloitusta voi syystä pitää marttyyrikuolemana. Sellaisena se toisaalta vahvistaa surmatun oman tinkimättömän sitoutumisen hyvään ja Hyvyyteen, toisaalta se antaa surmatun ajatuksille ja toiminnalle painokkuutta. Tuo tuollainen loppu on voimakkaan – jopa lähes vertaansa vailla olevan – vaikutushistorian alku. Ennen muuta ne teemat, joita Bonhoeffer vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä käsitteli, ovat olleet sekä jatkuvan keskustelun ja ajatustyön virikkeenä että kirkkojen ja kristittyjen innoituksen lähteenä ympäri maailmaa ja yli tunnustuskuntarajojen. Bonhoefferin painokkaita viimeisiä sanoja eivät ole vain nuo aivan viimeiset terveiset lopusta ja alusta, vaan itse asiassa koko Vankilakirjeiden kokonaisuus.

Vankilakirjeitä on luettu ja voidaan toki myös lukea erillään Dietrich Bonhoefferin aiemmasta henkilöhistoriasta ja työstä. Bonhoeffer ei kuitenkaan kirjeissään avannut mitään täysin uutta keskustelua, vaan pohjasi selvästikin aikaisempaan työhönsä, toimintaansa ja ajatteluunsa. Vuonna 1906 Breslaussa syntynyt psykiatrian professorin poika oli vuonna 1923 kaikkien yllätykseksi ryhtynyt opiskelemaan teologiaa. Vuodesta 1931 hän oli Berliinin yliopiston dosentti (Privatdozent), ja saman vuoden marraskuussa hänet myös vihittiin papiksi. Vaikka Bonhoefferillä onkin luonnehdittu nuoresta pitäen olleen ”maailmankatsomusfilosofinen mielenlaatu”, hänen teologinen työnsä 1930-luvulla oli luonteeltaan pikemminkin kirkollista kuin akateemista. Tähän toki vaikutti kansallissosialistien kiristyvä ote yliopistoista; Bonhoeffer oli vuosikymmenen puolivälissä natsien valtaamaa Saksan evankelista kirkkoa (Reichskirche) vastustavan Tunnustuskirkon (Bekennende Kirche) pappisseminaarin johdossa Finkenwaldessa, kunnes sekin lakkautettiin.

Keskeisin tuon ajan teos on 1937 ilmestynyt Kutsu seuraamiseen (Nachfolge), joka alkaa sumeilemattomalla erottelulla halpaan ja kalliiseen armoon. Bonhoefferin myöhemmän kohtalon valossa erottelussa on jotakin profeetallista: ”[Kallis armo] on kallista, koska se kutsuu seuraamaan, se on armoa, koska se kutsuu seuraamaan Jeesusta Kristusta; se on kallista, koska se maksaa ihmiselle elämän; se on armoa, koska se vasta lahjoittaa hänelle elämän…” – tässä jo kaikuu loppu ja alku, Ende und Beginn.

Melkein suoraan edellisen lainauksen jälkeen Bonhoeffer jatkaa: ”Kallis armo on Jumalan ihmiseksituleminen.” Tämä on Bonhoefferin teologian ydintä. Jumalan tämänpuolisuus Kristuksessa, toisia ja maailmaa varten oleva kirkko, (usein Vanhasta testamentista tukea löytävä) konkretia ja kaikkinainen ihmisiksi oleminen ja ihmisenä eläminen punovat punaisen langan, joka juoksee läpi Bonhoefferin tuotannon. Vankilakirjeitä ei ole kirjoittanut joku, joka vasta vangiksi jouduttuaan on kokenut jonkinlaisen todellisuusshokin ja ottaa nyt etäisyyttä aiempaan työhönsä, vaan yksi ja sama pappi ja teologi kuin aiemminkin.

Uskonnottomaan Kristus-uskoon

Lainaamani kaksi kirjekatkelmaa Stalingradista yhtä kaikki asettavat sen välittömän kokemushorisontin, jota vasten Bonhoefferin vankilakirjeidenkin pohdinnat selkeinä piirtyvät. Toisaalla on uskonnollinen traditio ja sen mukainen kieli ja käytäntö. Toisaalla on kyvyttömyys – ilmeisen vilpittömästä yrityksestä huolimatta – löytää Jumala-uskolle paikkaa muualta kuin juuri tuosta uskonnollisesta erityismaailmasta eikä siis lainkaan siitä kärsimyksestä ja kurjuudesta, joka on käsillä ja totta ja väistämätöntä.

Vankilakirjeiden varmaankin lainatuimmassa kohdassa Bonhoeffer kirjoittaa näin: ”Emmekä voi olla rehellisiä tunnustamatta, että meidän on elettävä maailmassa – ’etsi deus non daretur’. Ja juuri tämän me tunnustamme – Jumalan edessä! Jumala itse pakottaa meidät tämän tunnustamiseen. Niin täysi-ikäiseksi tulemisemme johtaa meidät tilamme todelliseen tajuamiseen Jumalan edessä. Jumala panee meidät oppimaan, että meidän on elettävä kuin niiden, jotka selviävät elämästä ilman Jumalaa. Jumala, joka on kanssamme, on Jumala, joka meidät hylkää (Markus 15:34!). Se Jumala, joka antaa meidän elää maailmassa ilman Jumala-nimistä työhypoteesia, on se Jumala, jonka edessä me jatkuvasti seisomme. Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa. Jumala antaa työntää itsensä maailmasta ristille. Jumala on voimaton ja heikko maailmassa, ja juuri siten ja vain siten hän on kanssamme ja auttaa meitä. Matt. 8:17 :n perusteella on aivan selvää, ettei Kristus auta meitä kaikkivaltansa voimalla, vaan heikkoutensa ja kärsimyksensä voimalla!”

Sodan, vankeuden ja vainon äärimmäiset olosuhteet kärjistävät kysymyksen siitä, miten Jumala on maailmassaan läsnä jos on. Etsimättä tulevat mieleen pari Bonhoefferin aikalaisen Simone Weil’n (1909–1943) lyhyttä toteamusta: ”’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?’ Siinä on varsinainen todiste kristinuskon jumalallisuudesta.” ; ”Kristinuskon valtava suuruus on siinä, ettei se etsi yliluonnollista lääkettä kärsimykseen, vaan pyrkii käyttämään kärsimystä yliluonnollisella tavalla.”

Weil sanoittaa hyvin kysymyksenasettelun, joka kärjistyi sota-aikana, mutta jota Bonhoeffer oli työstänyt pitkin matkaa. Bonhoeffer ei millään suostu siihen, että Jumala astuisi esiin – tai ehkä pikemminkin otettaisiin esiin – vasta ja vain erityistilanteissa. ”Uskonnon Jumala” on hänestä aina antiikin draamoista tuttu ulkopuolinen ratkaisija, deus ex machina, joka marssitetaan esiin umpisolmujen avaajaksi. Sillä, että Bonhoeffer tavallaan itsestäänselvästi ja helposti panee ’uskonnon’ eteen negatiivisen etumerkin, on oma historiansa 1930-luvun teologisessa keskustelussa ja siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa ns. ”saksalainen kristillisyys” oli kaappaamassa protestanttiset kirkot jonkinlaisen valtakunnanuskonnon pesäpaikaksi. Bonhoefferin pointti ei kuitenkaan ollut sidoksissa vain akuuttiin tilanteeseen, vaan hän vastusti kaiken kaikkiaan sitä ”uskonnon” piirrettä, että se ikään kuin käyttää hyväksi heikkoutta ja ihmisyyden rajoja. Bonhoeffer toteaa: ”Minä sen sijaan en haluaisi puhua Jumalasta rajoilla, vaan keskuksessa, en heikkouksissa, vaan voimassa. Rajoilla on minusta paras vaieta ja jättää ratkaisematon ratkaisemattomaksi.”

Etenkin pian sodan jälkeen Bonhoefferin luonnostelemaa ”uskonnotonta kristinuskoa” tulkittiin ja kehiteltiin suuntaan, joka huipentui ”Jumala on kuollut”-teologiaan. Se ”työhypoteesi Jumala”, jonka Bonhoeffer torjuu, on kuitenkin se deus ex machina, jota ”uskonto” suosii ja joka viime kädessä paljastuu ihmismielen konstruktioksi ja sen myötä epäjumalaksi. Tämän erottelun kärjistää ja sanoittaa jälleen hyvin Simone Weil. ”On kahdenlaista ateismia, joista toinen merkitsee Jumala-käsitteen puhdistumista.”

Jumala, joka ei ole ”työhypoteesi Jumala”, on Bonhoefferistä tuonpuoleinen keskellä elämää. Jumalan todellisuus on ”viimeinen”, mutta se ei merkitse eikä saa merkitä ”viimeistä edellisen” kumoamista ennen kuin on sen aika: ”Viimeistä sanaa ei voida eikä saa puhua ennen viimeistä edellistä. Me elämme viimeistä edellisessä ja uskomme viimeiseen.” Arkisessa elämässä ja sen kokemuksissa ei siis ole yhtään mitään vikaa. Niiden aliarvostaminen jonkin ikään kuin korkeamman todellisuuden nimissä on väärin: rakkautta, nälkää, iloa tai kaipausta ei saa selittää joksikin muuksi kuin mitä se on, ei liioin jotenkin sulkeistaa tai siirtää elämän reuna-alueelle. Elämä on mitä on ja hyvä niin.

Uskonnottoman kristinuskon – tai Bonhoefferin pyrkimystä paremminkin vastaavan ”uskonnottoman Kristus-uskon” – kehittely jää Vankilakirjeissä kesken, niin kuin jäi myös kirjoittajan elämä kaikeksensa. Bonhoeffer ehti kuitenkin ottaa käyttöön kiinnostavan ja puhuttelevan kuvan, miten linkittyvät tämänpuoleinen, inhimillinen ja viimeistä edellinen sekä tuonpuoleinen, jumalallinen ja viimeinen. Kuinka ollakaan, kysymys on musiikista – siitä mistä tänäänkin on nimenomaan kysymys.

Cantus firmus ja kontrapunkti

Bonhoeffer kirjoitti toukokuussa 1944 perhettään kaipaavalle ystävälleen: ”Kaikessa voimakkaassa rakkaudessa on todellakin olemassa vaara, että sen tähden kadotetaan tekisi mieli sanoa: elämän polyfonia. Tarkoitan tätä: Jumalaa ja hänen iankaikkisuuttaan on rakastettava koko sydämestä, ei niin että maallinen rakkaus siitä vaurioituisi tai heikentyisi, vaan sillä tavoin, että rakkaus Jumalaan on cantus firmus, jonka rinnalla muut elämän teemat soivat kontrapunktisina teemoina; eräs näistä kontrapunktisista teemoista, joilla on täysi itsenäisyytensä, mutta jotka kuitenkin ovat suhteessa cantus firmukseen, on maallinen rakkaus. … Missä cantus firmus on selvä ja kirkas, siellä saa kontrapunkti puhjeta niin valtavaan voimaan kuin mahdollista. … Vasta kun ollaan tässä polyfoniassa, silloin elämä on ehjä, ja samalla tiedämme, ettei mitään pahaa voi tapahtua niin kauan, kun cantus firmus kaikuu lävitse.”

Vaikka polyfonian kuva näyttäisikin istuvan ennen muuta hyviin ja rauhallisiin aikoihin, edellisen lainauksen loppuun kuuluu vielä loppuhuomautus vastaanottajalle: ”Ole hyvä Eberhard, äläkä vihaa eroa, jos sen ja kaikkien vaarojen pitää jälleen tulla, vaan jättäydy cantus firmuksen varaan.” Polyfoninen uskontulkinta saattaa hyvinkin kestää kuoleman ja kärsimyksen stressitestin: pyrkimyksenähän on, että ”elämä on ehjä” niin hyvineen kuin pahoineenkin. Kun ”cantus firmus kaikuu lävitse”, paha ei lopultakaan tee elämästä silppua ja selvää – sitä Bonhoeffer tarkoittanee, kun hän kirjoittaa, ”ettei mitään pahaa voi tapahtua”, kun cantus firmus kaikuu.

Uskonnottoman Kristus-uskon ja polyfonisen Jumala-uskon pohjalta oli vallan mahdollista kirjoittaa Gestapon vankilassa sellainen uuden vuoden runo, jonka on me tunnemme virsikirjamme virtenä 600, yhtenä kaikkein käytetyimmistä. Suorasanaisemmin käännettynä siinä suostutaan siihen, mikä nyt vain on totta: ”Ja jos ojennat meille tuskan katkeran maljan / täytettynä reunojaan myöten, / niin otamme senkin kiitollisina ja vapisematta / Sinun hyvästä ja rakkaasta kädestäsi.” Niinpä, cantus firmukseen luottaen, Bonhoeffer polvistui sellissään hartaaseen rukoukseen ennen teloitustaan; uskonnoton Kristus-usko näyttää  – Simone Weil’n huomautukseen liittyen – puhdistaneen uskoa Jumalaan, ei suinkaan siivonneen Jumalan elämästä.

Palataan Flossenbürgistä vielä Stalingradiin. Toiselta kirjoittajalta Jumala oli kadonnut tai korkeintaan jättäytynyt hänen pappisisänsä uskonnollisiin seremonioihin. Emme voi tietää, millainen oli tarkemmin se uskonnon maailma, joka ei leikannut eikä edes tangeerannut sitä tuhon todellisuutta, jossa kirjoittaja sinnitteli, kärsi ja kävi kohti kuolemaansa. Tuskin kuitenkaan olemme pahasti väärässä, jos luonnehdimme sitä sellaiseksi, jossa odotetaan koneesta tulevan Jumalan ratkaisevan ratkaisemattoman ongelman. Ja kun niin sitten ei käy, tämä on kaiken loppu eikä minkään alku.

Äkkiseltään Stalingradin kirjoittajista ensimmäinen näyttäisi puolestaan edustavan sitä reunojen ja heikkouksien ”uskontoa”, joka erityistilanneluonteestaan huolimatta osoittautuu epäuskottavaksi juuri erityistilanteissa. Tarkemmin lukien voi kuitenkin päätyä toisenkinlaiseen tulokseen: ehkä tässä luotetaankin cantus firmukseen juuri sellaisella tavalla, että elämän eheys säilyy: ”Me astumme lujina iltaan ja yöhön, jos maailman Herra niin tahtoo. Mutta se ei ole yö, jolla ei olisi loppua. Me jätämme elämämme Jumalan käteen. Olkoon hän armollinen, kun niin pitkällä ollaan.” Jospa tässä lopulta sanotaankin: ”Tämä on loppu, mutta myös alku.”

Loppu ei voi olla alku vain Dietrich Bonhoefferille eikä hän itse olisi sellaista koskaan allekirjoittanutkaan. Ehkä se sellainen Kristus-usko, jota hän tavoitteli, onkin jo ollut sisäänkirjoitettuna kirkon uskoon? Ende und Beginn kuuluu kaikille.