Kuka kääntää minkä posken?

Siitä on jo hyvän aikaa – elettiin 1990-luvun alkuvuosia – kun saimme perustetuksi seurakuntien diakoniakeskukseen maahanmuuttajatyöntekijän viran. Taustalla oli ajatus, että ensinnäkin maahanmuutto tulee lisääntymään ja että toiseksi monenlaista tukea ja apua tullaan tarvitsemaan, kun etsitään paikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös sellaista, jota seurakunnat ja niiden diakonia voivat antaa.

Tavallaan epäjohdonmukaisesti, mutta yhtä aikaa ihan tarkoituksellisesti haastoin virkaan valittua diakonissaa (joka muuten on edelleen samanlaisissa töissä, jos kohta toisessa kaupungissa) ja kysyin häneltä, kuinkas sinä voit olla avuksi tilanteessa, jossa huomattava osa kohtaamistasi ihmisitä on miehiä ja uskonnoltaan muslimeita, kun taas sinä olet nainen ja kristitty. Työtoverini ei epäröinyt hetkeäkään, vaan vastasi, että heille on helppoa ja tutunomaista tavata uskonnon ihminen: sellaisen kanssa puhutaan samankaltaista kieltä.

Pian kävikin ilmi, että luottamus oli saavutettu ja vahvistunut. Somalinaiset, jotka tuolloin olivat lähes tyystin jääneet kodin piiriin, alkoivat käydä työntekijäämme tapaamassa. Mistä kaikesta he keskenään puhuivat, en toisaalta muista enkä tietenkään paljosta edes tiedä – sellaiset keskusteluthan ovat luottamuksellisia. Mieleeni jäi sitä vastoin muuan nuori rouva aivan toisesta maasta ja hänen elämäntilanteensa, koska osallistuin itsekin hänen asioidensa hoitamiseen.

Lähtömaassa miehellä oli ollut hyvä työ ja selvä rooli niin perheessä kuin sen ulkopuolella. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että rouva oli päässyt paljon nopeammin kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan – varmaan varsinkin siksi, että hänen suomen kielensä oli jo varsin sujuvaa toisin kuin puolison. Uusi asetelma ei rakentunut kivuttomasti. Aivan sananmukaisesti ei käynyt niin: mies oli alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti. Pahoinpidelty puoliso etsi ja tarvitsi apua kipuunsa ja ahdistukseensa.

Annoin tälle puheenvuorolleni otsikon Kuka kääntää minkä posken? Taustalla on Jeesuksen Vuorisaarnan kehotus ”minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” (Mt 5,39). Tämä ei kuitenkaan tuolloin ollut se neuvo, jonka perheväkivallan kohteeksi joutunut nainen sai – eikä niin pidä koskaan eikä missään sanoa tai toimia. Ei Vuorisaarna anna lupaa väkivallalle. Se pyrkii katkaisemaan koston kierteen, iskun ja vastaiskun noidankehän.

Uskonnoilla ja uskonnollisilla johtajilla on kaiken kaikkiaan vastuu siitä, miten niiden pyhiä kirjoituksia luetaan, tulkitaan ja sovelletaan. On pidettävä huoli siitä, ettei sitä, mikä on tarkoitettu suojelemaan elämää ja ennen muuta haavoittuvammassa asemia olevia, käännetä suojeltavia vastaan. Kristillisen uskon ytimessä on anteeksianto, mutta anteeksi antamisesta ei saa tehdä loukatun ja kiusatun tai väärin ja väkivaltaisesti kohdellun velvollisuutta. Ei hakkaaja voi vaatia kääntämään toista poskea millään uskonnollisilla perusteilla eikä hyväksikäyttäjä voi edellyttää hyväksikäytetyltä anteeksiantoa, koska kristityn kerran kuuluu antaa anteeksi. Sen rumempaa väärinkäyttöä ei olekaan kuin että sillä mikä on tarkoitettu pahan jatkumon tai kierteen katkaisemiseksi, yritetään peitellä jo tehtyä pahaa ja vieläpä jatkaa sitä edelleen.

En voi puhua minkään muun uskonnon puolesta enkä ole minkään muun uskonnon tieteellinenkään asiantuntija. Pari kuukautta sitten kiinnostustani kuitenkin herätti Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan islamilaisen teologian yliopistonlehtori Mulki Al-Sharmanin haastattelu (HS 20.9.), jossa hän puuttui oman uskontonsa pyhiin teksteihin ja siihen, miten ne suhtautuvat perheväkivaltaan, erityisesti naiseen kohdistuvaan.  Haastattelussa Al-Sharmani avaa aiheesta käytyä keskustelua ja tekee selväksi, että väkivallan mahdollinen oikeuttaminen koetaan ongelmaksi ja että tutkimus sen myös kyseenalaistaa.

Minusta on selvää, että kaikki uskonnot tähtäävät parempaan eikä huonompaan yhteiseen elämään – en ainakaan tunne yhtään sellaista, jonka intressi olisi päinvastainen. Tässä hengessä Uskonnot rauhan puolesta -järjestöä (Religion for Peace) maanosassamme edustava Euroopan uskontojohtajien neuvosto (European Council of Religious Leaders) antoi vuonna 2011 Moskovassa julistuksen, jonka mukaan uskonnot ovat lujasti ihmisarvon ja ihmisoikeuksien asialla. Lainaan julistuksestamme kappaleen:

”Käsityksemme ihmisoikeuksista perustuu ymmärrykseemme ihmisarvosta. Siihen sisältyvät monet uskonnolliset ydinarvomme. Siksi katsomme, että ihmisoikeudet eivät ole uusi arvojärjestelmä, vaan pikemminkin joidenkin perinteisten moraaliarvojen valtioita sitova muodollinen ilmaus, jota erilaiset uskonnolliset ja perinteiset arvojärjestelmät tukevat.

Perinteisten arvojen juuret ovat usein syvällä ja niillä voi olla enemmän arvovaltaa kuin laeilla. Ne voivat edistää ihmisarvoa ja arvokasta ihmiselämää ja ne tulee erottaa sellaisista perinteen mukaisista käytännöistä, jotka vahingoittavat ihmisarvoa ja jotka usein ovat aitojen uskonnollisten arvojen ja käytäntöjen vastaisia.”

Kun siis kysytään, ”kuka kääntää minkä posken”, on parempi olla suoraan vastaamatta ja haastaa itse kysymys. Kun pidetään kiinni ihmisarvosta, arvokkaasta elämästä ja ihmisoikeuksista, on päästävä kokonaan irti siitä, että joku ylipäätään lyö jotakuta poskelle. Ei sille ole mitään kulttuurista, perinteestä saati uskonnosta nousevaa hyväksyttävää perustaa, että oma tahto tai näkökanta yritettäisiin saada perille väkivalloin – ei kotona eikä julkisessa elämässä, ei yksilöiden, kansanryhmien eikä kansojenkaan välillä. Eikä mikään kulttuurinen yhteisö tai uskonto saa rakentaa vaikenemisen muuria omassa piirissään tapahtuneiden väärinkäytöksien saati suoranaisten rikoksien ympärille. Väkivalta vaikka kuinkakin omaksi koetussa piirissä on tuomittava selvästi, suorasukaisesti ja yksioikoisesti.

Sekä Daisy Ladiesin paikallinen työ täällä Turussa maahanmuuttajanaisten osallisuuden vahvistamiseksi että nyt viritettävä pohjoismainen Nordic Ladies -yhteistyö väkivallan vastustamiseksi ansaitsevat niin oman kirkkoni kuin muidenkin kirkkokuntien ja uskonnollisten yhteisöjen tuen. Hyvä yhteistyökumppani olisi USKOT-foorumi (National Council for Cooperation of Religions, CORE).

Meidän on yhdessä pyrittävä siihen, ettei kukaan lyö ketään poskelle, ei henkisesti eikä ruumiillisesti, ei ensimmäiselle poskelle eikä toiselle.