Saarna kirkkoherrojen kokouksen ja viestijöiden päivän aloitusmessussa Maarian kirkossa 24.9.2020

1. Kun. 17: 10-14

Elia lähti Sarpatiin. Tullessaan kaupungin portille hän näki leskivaimon keräämässä polttopuita. Elia huusi hänelle: ”Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.” Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ”Toisitko minulle myös palan leipää.” Mutta nainen vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.”

Elia sanoi hänelle: ”Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi. Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.”

Kuivaa siellä ja kuivaa täällä

Oli kuivaa. Äskeisessä tekstikatkelmassa vasta aivan loppu antaa viitteen siitä, millaiseen yhteyteen profeetan ja lesken kohtaaminen sijoittuu: ”…ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.” Silloin kaikki se, mistä tässä puhutaan ja mitä tehdään, ratkeaa itsestään. Silloin kaikki viheriöi, tuottaa ja kukoistaa. Mutta nyt on rutikuivaa ja puolikuollutta. Ja kaikesta päätellen pian kuolee se toinenkin puoli, joka vielä sinnittelee.

Maan kasvulla on merkitystä näinäkin aikoina, vaikka se ei meille enää olekaan hengissä pysymisen ehto yhtä suoraviivaisesti kuin vaikkapa 1690- tai 1860-luvulla. Omituisen kesän kuivat ja kosteat (ja viileät ja lämpimät) jaksot tuottivat kummallisen syksyn, jona puidaan yhä näinläkin päivinä: läpiversoneet pellot eivät ole tahtoneet suostua niiksi vainioiksi, jotka vaalenevat leikattaviksi. Kaupunkilaisemman ihmisen mielessä hyvät ja huonot ajat taas näyttäytyvät nousu- ja laskukausina; Sarpatissa oli tässä katsannossa syvä lama.

Näinkin konkreettisia meidän pyhät kertomuksemme ovat. Ja hyvä niin: kristillinen kirkko elää siinä samassa ihmisten ja heidän elinehtojensa maailmassa kuin kaikki muutkin. Kirkko ei voi ”olla omissa maailmoissaan”, se on lujasti niitattu kiinni elämän realiteetteihin. Maailman meno ajaa ihmisiä sentään harvoin niin syvään toivottomuuteen kuin mihin Sarpatin leski oli ajautumassa: ”Syömme sen ja sitten kuolemme.” Siitä huolimatta toivon ja elämänuskon horisontti on perin sumea siellä, missä teollisuuslaitos lopettaa, yritys irtisanoo ja kunta lomauttaa. Ja kyllä sielläkin kapeutuu näköala, missä irtisanoja ja lomauttava ei olekaan yritys tai kunta, vaan meidän oma seurakuntamme. Ilman koronaakin useimmilla seurakunnilla on ollut täysi työ ja tekeminen pitää huolta siitä, ettei läheisessä tulevaisuudessa ”tyhjenisi jauhoruukku ja ehtyisi öljypullo”.

Noin konkreettisiin näkymiin meidän pyhät kertomuksemme meidät vievät. Ja hyvä niin: paitsi että realiteetit on tunnustettava, koska vain reaalipohjalta voi ponnistaa, myös niiden tosiasiallinen vaikutus mielenmaailmaan on tunnistettava. Mehän väsymättä julistamme, väitämme ja kertaamme, että vaikka maailma ja elämä tuolta näyttääkin, katso sitä tästä näkökulmasta – uskon silmin. Sen vuoksi me emme myöskään ikinä tiedä emmekä tajua liikaa siitä, millaista on, millaisena elämä näyttäytyy ja miten se koetaan. Suurempaa myötäelämistä ja parempaa ymmärrystä meidän on koko ajan tavoiteltava – jos me kerran olemme vakuuttuneita siitä, että meidän kristillinen uskomme avaa elämän ja maailman kolhimalle toivon (tai jopa ilon) horisontin.

Sen se epäilemättä tekee: realismi ja toivo ovat sanapari, jonka molemmat osat painavat yhtä paljon ja jonka jälkimmäisestä puolesta kannattaa pitää kiinni aivan yhtä lujasti kuin edellisestäkin. Meidän itse kunkin oma mielenmaisemamme saattaa kuitenkin olla muistuttaakseen sitä kuivahtanutta sidonilaista maisemaa, jossa Elian ja Sarpatin lesken kohtasivat. Ehkemme sentään koe keräävämme viimeisiä risuja viimeiselle aterialle. Yhtä kaikki me voimme nähdä olevamme keskellä kuivaa aikaa, jolloin toivo on kortilla ”eivätkä näyt ole tavallisia” (1 Sam. 3:1 vuoden 1933 käännöksen mukaan), valoisat näyt semminkään.

Käpertyä, häärätä vai kuulostella

Kokemusta perin kuivasta ajasta vahvistaa kirkon uusi nelivuotiskertomus. Se todistaa karusti ja ikävän vastaansanomattomasti yleisestä hengellisestä kuivuudesta. Kyllä se kuivattaa kirkon paimeniakin, jos yhä harvempia kirkon jäseniä kirkon usko enää elähdyttää. Jos yhä useamman kastetun kristityn kohdalla kaste tuntuu kuin haihtuvan ja hän jättää kirkkonsa, silloin omalle työlle tuntuisi sopivan otsikoksi keskeltä virkettä katkaistu lause, Elian Sarpatin matkasta (1 Kun 17:1b): ”näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta.”

Hengelliselle kuivuudelle, ariditeetille, on toinenkin perinteinen ilmaisu. Vaikeasti käännettävä sana acedia kuvaa kuitenkin hyvin itse asian monitahoisuutta. Se on seitsemän kuolemansynnin luettelossa ehkä hankalin. Käännöksillä yritetään haarukoida, millaisesta vakavasta synnistä tai pahasta vääristymästä onkaan kysymys. Joskus sitä luonnehditaan hengen velttoudeksi, joskus alakuloksi. Puhutaan tympääntymisestä, laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä. Acedia on kaiketi tätä kaikkea.

Acedian valtaan jäänyt on haluton ja apaattinen, koska hän kokee olemisensa ja tekemisensä turhaksi. Jaakko Heinimäki valottaa kirjassaan Seitsemän syntiä acedia-kokemuksen alkujuuria Egyptin erämaiden kuivuudessa: ”Se oli raukeasta alakuloisuudesta nouseva ajatus, että erakon kutsumuksessa ei ole mitään mieltä; että koko vaivannäkö menee hukkaan kuumassa autiomaassa.” Omaan ja ympäristön kuivuuteen kuivuneen valtaa työuupumus – siitäkin acediassa on kysymys.

Vuosia sitten – tai kai jo pari vuosikymmentä sitten – kuulin alustuksen, jossa pohdittiin acedian suhdetta depressioon ja ylipäätään sen luonnetta. Mihin suhteessa masennukseen päädyttiin, en muista. Sitä vastoin mieleeni jäi alustajan ajatus, että acedia on tila, jossa ollaan luovuuden rajalla. Jokin tie on kuljettu loppuun – siitä syntyy umpikujassa olemisen lamauttava kokemus. Vielä ei mitään muuta ole nähtävissä eikä koettavissa: siitä alakulo, otteen kirpoaminen ja välinpitämättömyys. Mutta jokin kytee, jokin on kuuluvinaan ja jotakin saattaa olla havaitsevinaan. Tai sitten ei. Tai ehkä.

Näin nähtynä acedian suorastaan tappava synnillisyys, kuolemansynnillisyys, voi olla kahtalaista. Toisaalta kysymys on tilasta, johon jättäytyminen ja käpertyminen on lopulta kuolemaksi; ”…ja sitten kuolemme”, niin kuin Sarpatin leski ja hänen poikansa omassa kuivuudessaan. Toisaalta nääntävästä acedian tilasta voidaan pyrkiä eroon liian nopeasti, ennen kuin pinnan alla muhiva luova, uusi ja vehreä ehtii nousta edes oraalle. 1930-luvun voimahahmo kirkkoherra K.R. Kares nimitti tällaista asennetta suorasanaiseen tapaansa ”touhukristillisyydeksi”. Aiemmin mainitussa kirjassaan Heinimäki puolestaan kuvaa ”hääräävää hengellisyyttä” muun muassa näin: ”Kristinopissa sanotaan, että kirkon tehtävä on vetää ihmisiä Jumalan armon pariin, mutta kirkollisia toimintakertomuksia lukiessa huomaa, että pääasiaksi onkin tullut houkutella ihmisiä osallistumaan seurakunnalliseen toimintaan.”

Kumpikin epäilemättä kärjistää. Kärjistämisessä on se hyvä puoli, että pelkistys selventää kysymyksenasettelua. Kärjistämisen huono puoli taas on siinä, että se nostattaa hyvinkin perusteltuja huomautuksia ja vastaväitteitä, joihin itse asia voi lopulta peittyä. Kun touhukristillisyyttä ja hengellistä hääräämistä arvostellaan, meidän ei kannata ruveta puolustamaan toimeliaisuuttamme, vaikka mieli tekisi ja syytäkin olisi. Nyt on hedelmällisempää keskittyä siihen, olemmeko tosiaankin kulkeneet jonkin tien jokseenkin loppuun tai aivan loppuun, tunnistammeko itsessämme acedialle ominaista kuivuutta ja lamaannusta ja maltammeko me kuulostella, josko meitä kutsuttaisiinkin sen alta johonkin uuteen.

Odottamatonta, arkista ja uutta

Uutta ja odottamatonta Jeesuskin silloin nosti esiin, kun hän Nasaretin synagogassa liittyi tähän samaan kertomukseen: ”Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.”

Syystä tai toisesta – ja joka tapauksessa – Elia lähetettiin muualle kuin olisi ollut odotettavissa. Siellä, muualla, etäällä, toisaalla, hän nääntymäisillään kohtasi nääntymäisillään olevan lesken. Tämä näytti olevan vailla kaikkia elämän edellytyksiä – myöhemmin kertomuksessa käy kuitenkin ilmi, että juuri ja vain hänen luonaan Eliakin pystyi seuraavat ajat hengissä pysymään. Sidonilainen leski ei kuulunut Jumalan kansaan, mutta silti juuri hän tunnisti Elian Jumalan mieheksi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi elää”. Siellä, missä mitään ei ole odotettavissa, siellä tuleekin vastaan niin elettävissä oleva elämä kuin koettavissa oleva usko.

Jätin aiemmin kesken sitaatin kasteesta ja sateesta, joka on Eliaa ja Sarpatin leskeä koskevan kertomuskokonaisuuden alussa. Laajemmin se kuuluu näin (1 Kun 17:1b): ”Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, hän, jota minä palvelen: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta.” Jumalan sanan voimasta olisi kyllä tullakseen, mutta tässä meidän kuivuudessamme taitaa kuitenkin pitää paikkansa myös se Ensimmäisen Samuelin kirjan huomautus, johon niin ikään jo viittasin (3:1b): ”Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty.”

Aika on kuiva, ihmiset kuulevat Herran puhuvan vain harvakseltaan eikä uskottavista ja innoittavista näyistä ole ihmeempää ylitarjontaa. Mikään puhe tai saarna ei tätä muuta, eivätkä tätä muuta mitkään meidän puheisiin ja saarnoihimme niin kiinteästi kuuluvat mutat, kuitenkin-lauseet ja vakuutukset siitä, että ”me voimme kuitenkin uskoa”. Meitä koetellaan acedialla, meidän kärsivällisyyttämme koetellaan. Meidän uskomme ja uskollisuutemme haastetaan.

Ennen kuin ”Herra antaa sateen maan päälle”, me tulemme ties kuinka pitkään elämään uskon ja kirkon harmaata arkea. Se ei ole merkityksetöntä tai tarkoituksetonta, toivottomasta puhumattakaan. Onpahan vain mitä on, niin kuin Karl Rahner arkea ylipäätään kuvasi: ”Ylevätkään uskonnolliset ajatukset eivät voi muuttaa arkipäivää juhlapäiväksi – sitä ei saa aikaan edes iankaikkisuuden viisaus. Arkea ei saa sokeroida eikä ihanteellistaa. Vain tällaisenaan se on kristitylle juuri se mikä sen tuleekin olla: uskon paikka ja kuivuuden koulu, joka harjaannuttaa kärsivällisyyteen. Silloin arki myös terveellisesti paljastaa suurten sanojen ja epäaitojen ihanteiden naamiot. Silloin se kaikessa hiljaisuudessa tarjoaa mahdollisuuden tosi rakkauteen ja uskollisuuteen ja siinä toteutuu asiallisuus, kypsän viisauden siemen.”

Me olemme matkalla uuteen eikä ”tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle”. Näin nimittäin ”sanoo Herra, Israelin Jumala”. (1 Kun 17:14)