Kohti, lähelle ja läsnäoloon

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Hyvät tavat ja sisällöt

Pari viikkoa sitten meitä eri uskontojen ihmisiä istui taas joukko kotimme olohuoneessa. Tällä kertaa me keskustelimme siitä, millaista on uskonnollinen tai uskonnon mukainen elämä. Me edustimme luterilaisen kristillisyyden lisäksi myös helluntailaisuutta, buddhalaisuutta ja juutalaisuutta sekä sunnalaista ja shiialaista islamia. Miten elää uskontonsa mukaan, miten elää oikein – mitä mikin uskonto oikeasta elämästä opettaa? Ja mitenkähän me itse kukin mahdamme elää?

Keskustelu lähti kahteen suuntaan. Yhtäältä kerroimme tavoista ja säännöistä, niiden soveltamisesta ja ehdottomuudesta, niiden noudattamisesta ja noudattamatta jättämisestä. Sellaista puhetta kaikki-käy-luterilaisen on hyvä ja terveellistä kuunnella. Säännöt ja tavat auttavat pitämään itseä kurissa ja yhteistä elämää järjestyksessä, emmekä me tässä suhteessa ole jokin loistava poikkeus ihmiskunnassa. Viisaasti on sanottu, ettei ole muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty: vuosisatojen aikana hioutuneet käytännöt ja yhteinen rytmi kannattelevat ja siksi niitä kannattaa edelleenkin kannattaa.

Toisaalta puhe kääntyi saman tien siihen, mihin tavat ja säännöt tähtäävät. Eivät ne ole itsetarkoituksellisia. Ei niiden mukaan eläminen ole päämäärä sinänsä eikä asia itse. Imaami sen tiivisti: vaikka ihminen olisi kuinka tunnollinen rukoilija ikinä ja noudattaisi paastoa kuin tarkkaan tahansa, mutta olisi sisimmässään paha, ei se painaisi yhtään mitään. Ei nyt, muttei varsinkaan silloin, kun kaikki punnitaan, viimeisenä päivänä.

Auttamisen pyhä perimätieto

Ei ihme, että imaami oli niin selkeäsanainen ja suorasukainen. Vaikkei hän siihen viitannutkaan, totta kai hän tunsi kaikkein arvovaltaisimman perimätiedon, pyhän hadithin (Hadith Qudsi), siitä miten Jumala tuomiopäivänä ihmisen elämää arvioi. Pyhäksi tällaista perimätietoa nimitetään siksi, että vaikka se on Profeetan välittämää, sen katsotaan olevan itse Jumalan puhetta.

Näin se alkaa: ”Allah sanoo Tuomiopäivänä: Oi Aatamin poika, Minä olin sairaana etkä tullut Minua katsomaan. Hän vastaa: Oi Herra, ja kuinka olisin voinut tulla Sinua katsomaan, kun Sinä olet maailmojen Valtias? Hän sanoo: Etkö tiennyt, että se ja se palvelijani oli sairastunut, mutta et käynyt häntä katsomassa? Etkö tiennyt, että jos olisit mennyt häntä katsomaan, olisit löytänyt Minut hänen luotaan? Oi Aatamin poika, pyysin sinulta ruokaa, mutta et ruokkinut Minua. Hän sanoo: Oi Herra, kuinka olisi voinut ruokkia Sinua, kun Sinä olet maailmojen Valtias? Hän vastaa: Etkö tiennyt, että se ja se palvelijani pyysi sinulta ruokaa, etkä ruokkinut häntä? Etkö tiennyt, että jos olisit ruokkinut häntä, olisit varmasti saanut siitä palkkion Minun luonani?”

Ja niin edelleen. Vielä tutunomaisemmaksi teksti muuttuu, jos ”Aatamin pojan” sijasta puhutaan ihmisestä ja jos ’Allah’ käännetään Jumalaksi niin kuin on perusteltua tehdä: kun arabiaksi puhutaan kristinuskon tarkoittamasta Jumalasta sana on juuri ’Allah’.

Jumalallista inhimillisyyttä

Kristitty hyvinkin tunnistaa, mihin tuon perimätiedon juuret kiinnittyvät. Vaikka hadith ei olekaan täysin yhtenevä sen kanssa, mitä me tänäänkin olemme Matteuksen evankeliumista lukeneet ja kuulleet, sitä viestiä se kyllä vie eteenpäin, että Jumala ottaa itseensä ihmisen kovuudesta ja piittaamattomuudesta. Vaikka evankeliumin ja hadithin käsityksissä Jumalasta, ihmisestä ja uskosta alkaakin tarkemmin lukiessa näkyä olennaisia eroja, se opetus Jumalasta, ihmisestä ja uskosta on säilynyt ja ylittänyt myös uskontorajan, että selän kääntäminen ihmiselle merkitsee myös selän kääntämistä Jumalalle. Epäinhimillisyys ei ole vain epäinhimillistä. Epäinhimillisyys on myös epäjumalallista tai jumalatonta.

Siinä missä hadith islamin jumalakuvan mukaisesti ottaa käsivarrenmitan tai peri askelta etäisyyttä ja katsoo Jumalan lopulta olevan ennemminkin apua tarvitsevan luona, kanssa tai vierellä kuin tämä itse, evankeliumin mukaan samastuminen säilyy loppuun asti: minun oli nälkä ja minun oli jano, minä olin koditon ja minä olin sairas. Mutta niinpä tuomari ja kuningas, joka ”istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle” onkin Ihmisen Poika, siis Adamin Poika – vaikkakin isoin alkukirjaimin. Hän on siis meidän kanssamme saman ihmisyyden jakanut Marian poika, joka, yhtä kaikki, nimittää Jumalaa Isäkseen. Jumaluus ja ihmisyys – ja saman tien jumalallisuus ja inhimillisyys – kietoutuvat yhteen siinä Jumalan lihaksitulon mysteerissä, jota me tästä tuomiosunnuntaista päästyämme pian alamme valmistautua jouluna ihastelemaan ja kumartamaan sitä koskaan sen kummemmin ymmärtämättä.

Mutta sen tästä nyt ilman muuta ymmärtää, että kysymys on kohti käymisestä, lähelle päästämisestä ja läsnäolosta. Tästä on kristillisessä Jumala-uskossa kysymys. Tästä on kysymys myös tänään diakonian virkaan ja pappisvirkaan vihittävien kohdalla: läsnäolosta, lähelle päästämisestä ja kohti käymisestä.

Samalla asialla kumpikin

Äkkiseltään saattaisi vaikuttaa siltä, että papin ja diakonin tehtävät olisivat erilaiset ja ehkä jotenkin peräkkäiset. Pappi saarnaisi evankeliumia ja Jumalan valtakuntaa, puhuttelisi sieluja ja omiatuntoja tai pikemminkin pyrkisi poistamaan omistatunnoista ja sieluista esteitä Jumalan itsensä puhuttelulle. Kun tämä sitten toimisi, olisi diakonian ja diakonin aika käydä toimeen juuri siinä hengessä kuin tuomiosunnuntain evankeliumissa. Tai siihen tapaan kuin mielelläni siteeraamani armenialainen arkkipiispa Detlav Sarkissian keskustellessamme tiivisti: ”Mitä hyötyä on liturgiasta, ellei se muuta meitä?”

Vaikka on se vähän noinkin, kummankin viran tehtävä on olennaisesti sama. Kumpikin, sekä diakoni että pappi, vihitään läsnäolon, kohti käymisen ja lähelle päästämisen virkaan. Läsnäolosta on kysymys, niin ensi kädessä kuin viime kädessäkin.

Pappisvirkaa on kutsuttu saarnaviraksi tai laajemmin (ja täydellisemminkin) sanan ja sakramenttien viraksi. Kun pappi saarnaa, hän ei pidä esitelmää poissa tai etäällä olevasta Jumalasta. Hän ei puhu sanoja Jumalasta, vaan Jumalan sanaa. Juuri nytkin me yritämme sanoittaa ja kuulostella sen Jumalan todellisuutta, joka jo ja koko ajan on meitä läsnä, mutta jonka läheisyyttä ei jatkuvasti koe, tajua ja tavoita.

Kun pappi kutsuu ehtoolliselle, Herran pöytään, hän kutsuu sellaiseen osallisuuteen, jossa Kristus on koettavasti läsnä kaikille ja kaikki Kristukselle ja toinen toisilleen. Sitä, mitä pappi kastaessaan tekee, voi kuvata lukuisin tavoin, monin käsittein ja kielikuvin, muttei sen osuvammin kuin että hän liittää kastettavan pysyvään yhteyteen Kristukseen. ”Kristukseen kastettu” on upotettu Jumalan pysyvään läsnäoloon ja pysyvästi esteettömään lähelle päästämiseen.

Samalla asialla kaikkikin

Diakonian viran hoitamista kuvataan usein ”tekoina” ja usein se sitä onkin. Vaikka se yhteiskunta, jota tänään kuultu evankeliumi heijastelee, olikin rakenteeltaan nykyistä yksinkertaisempi, aivan yhtä konkreettisesti myös nyt voidaan pitää huolta siitä, että ihminen saa ruokaa ja vaatteita tai ettei häntä häädetä kodistaan. Koko ajan ja kaikessa – silloinkin, kun ”teot” ovat ennemminkin sanoja, aikaan saavia teon sanoja – voima on lähelle päästämisessä ja lähelle tulemisessa, todellisuutta kohti käymisessä ja läsnäolossa, Jumalan ja ihmisen.

Tänään meidän kirkkoomme vihitään kaksi uutta diakonian viranhaltijaa ja kaksi uutta pappia, kaikki neljä jumalallisen ja inhimillisen läsnäolon erityiseen virkaan. Jokainen kastettu on kuitenkin kutsuttu samaan: on tavattu puhua ”yleisestä pappeudesta” ja joskus – harvemmin, mutta asiallisesti aivan oikein – ”yleisestä diakonaatista”. Se, mistä Matteuksen evankeliumi puhuu, on kaikkien meidän asiamme. Siis se, että läsnäolon, lähelle päästämisen ja kohtikäymisen evankeliumi muovaisi ja muokkaisi meistä näköisensä.

Evankeliumissa sekä ne, joita luonnehditaan vanhurskaiksi että ne, joita nimitetään kirotuiksi, ihmettelevät, missä me noin toimimme. Kummatkaan eivät tunnista mitään erityisiä tilanteita, koska myötäelämisestä tai itsekeskeisyydestä on muodostunut yleinen mielenlaatu, itsetiedoton toimintamalli ja kokonainen elämänmuoto. Tänään virkaan vihittävät: julistakaa ja todellistakaa meille läsnäolon, lähelle päästämisen ja kohti käymisen evankeliumia, että meitä ohjaisi Hyvyys ja että Jumalan valtakunta saisi muotoa meissä!