Juhlapuhe Turun seudun eteläpohjalaisten isänmaallisessa juhlassa 29.11.2021

”Eteläpohjalaisille ominaista on itsenäisyys toiminnassa”

Kun aiemmin tänä vuonna jäin eläkkeelle, meidän oli muutettava suhteellisen avarasta piispalle vuokratusta talosta omiin paljon pienempiin tiloihin (tuohon muutaman kymmenen metrin päähän). Kuukausien ajan siivosimme varastoja ja kaappeja ja hankkiuduimme tavalla tai toisella eroon kaikenlaisesta tavarasta. Vaikka muutama vuosi sitten koinkin, että kirjoista ei voi luopua, sekin kokemus muuttui. Lopulta niistä tuli mukaan ehkä kuutisenkymmentä prosenttia – mikä metreissä ja kappalemäärissä on sekin ihan kohtalainen määrä.

Nyt olen alkanut lukea erityisesti niitä kirjoja, joille ei töitten vuoksi ole ollut lukutilaa. Yksi niistä teoksista, jotka ilman muuta otin mukaan ja jonka jo olen lukenutkin on Etelä-Pohjalaisen Osakunnan historia 1908–1933. Paappani oli Suomen itsenäistymisen kynnyksellä osakunnan kuraattori ja myöhemmin myös yksi sen ensimmäisistä kunniajäsenistä –  tämä selittää erityisen kiinnostukseni. Kirja ei ole tutkijan tekemä historiateos vaan ennemminkin kronikka tai historiikki, jossa painottuvat taistelu venäläistämistä vastaan, jääkäriliike, vapaussota ja kielitaistelu suomen saamiseksi yliopiston opetuskieleksi. Toisaalta juuri nuo olivat ajan suuria kysymyksiä, joissa – kuinka ollakaan – juuri eteläpohjalaiset olivat erityisen aktiivisia.

Kirjan tekijä Aulis J. Alanen ei tapahtumisen kuvauksen ohella kaihda ottamasta vahvaa kantaa siihen, miten on ollut oikein ajatella ja toimia. Hän myös luonnehtii eteläpohjalaisuutta – osin tavalla, jota ei enää kehtaa lainata – mutta myös näin: ”Kaiken tämän ohella [tämä ”kaikki tämä” on juuri sitä, mitä en tohdi toistaa], osittain pohjalaisen luonteen yhtenä perusominaisuutena, osittain johtuen osakunnan jyrkistä ohjelmakohdista, jotka monien vastustajien silmissä näyttävät taantumuksellisuudelta, on eteläpohjalaisille ominaista itsenäisyys toiminnassa, itsenäisyys, joka useammin kuin kerran on johtanut osakunnan kulkemaan omaa tietään, muodostamaan ’eteläpohjalaisia suuntia’.”

Isänmaallisuus on inklusiivista

Vaikken olekaan yrittänyt tehdä vertailua, veikkaan, että ”isänmaallisen juhlan” järjestäminen on yksi sellainen ”ohjelmakohta”, jossa eteläpohjalaiset ovat itsenäisiä toiminnassaan ja kulkevat omaa tietään. Oman aikamme keskusteluilmapiirissä on vaikeaa saada kuulluksi se kokemus ja ajattelutapa, jossa ”isänmaallisuus” ei merkitse naiivia itseihailua, asettumista muiden yläpuolelle tai jopa joidenkin halveksimista. Isänmaallisuudessa on kuitenkin ennen muuta kysymys on hyvinkin yleisen tosiasian tunnistamisesta, niin kuin professori Markku Jokisipilä taannoin kirjoitti: ”Suurin osa ihmiskunnasta jäsentää maailmaa edelleen kansakuntina, yhteisöinä, joilla on oma maantieteellinen alueensa, historiansa ja tehtävänsä tai kohtalonsa.”

On selvää, että eteläpohjalaisetkin olivat aikoinaan lukeneet Maamme-kirjansa, Topeliuksen bestsellerin. Senkin määrittelemä kansa tai kansakunta on vähintään yhtä inklusiivinen – sisäänsä sulkeva ja mukaansa ottava – kuin Jokisipilänkin: ”Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa.”

Kun paappani syksyllä 1915 vaati Eteläpohjalaisen osakunnan Porthan-juhlassa pitämässään puheessa itsenäisyyttä suorin sanoin (puhe on kokonaisuudessaan luettavissa mainitussa EPO:n historiassa), hänkin alleviivasi oman isänmaansa parasta yhteydessä koko ihmiskuntaan: ”Me emme mitään muuta varten toivo vapaata Suomea kuin siksi, että täällä voitaisiin häiritsemättä jännittää kaikki voimat aineellisten ja ikuisten arvojen saavuttamiseksi, että tämä maa voisi antaa kaiken, mitä se köyhyydessään voi antaa ihmiskunnan edistyksen hyväksi.” Itsenäisyysjulistuksessa 4.12.1917 henki oli aivan sama. Sen mukaan Suomen kansalla on ”kansallinen ja yleisinhimillinen tehtävä”, jonka toteuttamiseksi sen on ”astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana”.

Mielen maisemaan kuuluu myös historia

Kun vuonna 2021 viettää isänmaallista juhlaa, on siis samalla jatkumolla vanhojen isänmaanystävien ja itsenäisyysaktivistien kanssa – ja niin hyvällä kuin ajantasaisellakin jatkumolla. Isänmaaksi nimitetty kokonaisuus on edelleenkin asiallinen kehys työlle ja toiminnalle. Se antaa asianmukaiset puitteet kulttuurin ja sivistyksen edistämiselle sekä hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden kehittämiselle. Siihen voi häpeämättä ja syyllistymättä edelleenkin liittyä myös tunnesitein – ”oi Suomi on” ei välttämättä liity vain jalkapalloon, vaan se voi olla myös tai jopa ennen muuta oman mielenmaiseman kuvaus. Mielenmaisema puolestaan rakentuu yhtäältä – niin kuin itse sanakin jo vihjaa – maisemasta, toisaalta kansakunnan tai siis isänmaan historiasta kaikkineen.

Mitä ensinnäkin maisemaan tulee, kysymys ei enää ole vain pelkästä ”maisemasta” vaan ympäristöstä kaikkineen. Kysymyksenasettelu ei kylläkään ole uusi, koska jo vuonna 1915 – siis samana, jona paappani vaati itsenäisyyttä – valokuvaaja ja matkakirjoittaja I.K.Inha purki turhautumistaan: ”Missä ei kuolema, siinä kuolemantuomio. Se metsä, josta runoilijat ovat laulaneet, jolle muusikot hymninsä virittäneet, on menneisyyttä. Valtamaat on nykyään puhki ja poikki riistetty ja raiskattu.”

On selvää, että merkittävä osa mielemme maisemista on sellaisia, joihin ei enää aikoihin ole voinut palata ja joita ei voi katsella kuin sielunsa silmillä. Parhaiten säilynyt suomalainen kirkonkylä on Kurkijoki ja parhaiten säilynyt pikkukaupunki Sortavala – kumpikin on rajan takana eikä kumpikaan siis Etelä-Pohjanmaalla. Omaan eteläpohjalaiseen mielenmaisemaani kuuluu erottamattomasti kevättulva, tuulen teräville aallonpoikasille nostama kylmä vesi ja siitä heijastuva vaaleansininen taivas laajan ja lavean lakeuden yllä. Se, ettei sitä näe, ei merkitse mitään ympäristöongelmaa saati -tuhoa, mutta ihmisen otteen vahvistumisesta se yhtä kaikki kertoo. Meidän aikamme isänmaallisuudesta ei voi ottaa erilleen kysymystä luonnon ja ympäristön hyvinvoinnista – eikä sitä, että tässäkin meidän on ”itsenäisenä kansakuntana” ”astuttava muiden maailman kansojen rinnalle”.

Toiseksi mielenmaisemassa on kysymys siitä kehityskulusta, jonka vuoksi me ylipäätään voimme ajatella, että on olemassa jokin sellainen ”Suomi”, joka on meille ”isänmaa”. Tämä kehityskulku ei ole vain valtiollista tai poliittista historiaa (vaikka takuulla paljolti sitäkin), vaan myös pienempien puitteiden tapahtumahistoriaa ja elämäntodellisuutta. Niin kuin historioitsija Teemu Keskisarja toteaa: ”Suomi on historiamaa parhaasta päästä. Museoita, taiteilijakoteja, veripeltoja, perinnepirttejä, tehdasvainajia, kotiseutupolkuja ja ajattomia miljöitä on enemmän kuin kukaan kerkeää käydä yhdessä kesässä tai sadassakaan.” Totta tosiaan: koko elämän kirjo tavanomaisuuksineen ja draamoineen tai saavutuksineen ja tragedioineen on tavoitettavissa, kunhan vain jonkin verran keskittyy.

Isänmaa on luonnon ja ihmisen työn tulo(s)

Mielenmaiseman kaksi elementtiä, jotka nimesin ”maisemaksi” ja ”kehityskuluksi” eivät ole vain rinnakkaisia, vaan sisäkkäisiä. Kun olin Vaasassa partiossa, lippukunnat tekivät itsenäisyyspäivänä kunniakäynnin jääkäripatsaalle. Sen jalustassa on teksti ”uljuutta ylistämme, isänmaa, olet pelottomuuden kautta: ne, joilla armoa ei ollut, ei kotimaata, sinut sydämensä kilvillä nostivat korkeuteesi”. Sellaisenaan teksti on juuri sellainen, jonka voi olettaa tällaisen patsaan jalustassa olevan – tai ehkä se tuntuu vähän tavallista runollisemmalta.

Tuntemus on oikeansuuntainen, sillä teksti on katkelma P. Mustapään runosta Ylistys isänmaalle. Runo jatkuu suoraan noiden jalustaan kaiverrettujen sanojen jälkeen näin: ”sillä heidän kauttaan on meille räystäspääskyjen liito ja kiurujen liverrys kuulaudessa aamun, ja heidän kauttaan on sininen taivas yllä sinun kukoistuksesi, isänmaa, jota ylistämme”. On vähän kuivakasta – ja joka tapauksessa sanan varsinaisessa merkityksessä ’runotonta’ – sanoa, että Mustapää yhdistää ”maiseman” ja ”kehityskulun”. Tässä läpäisevät vastavuoroisesti toisensa luonto ja ihmisen työ ja tuloksena on isänmaa. Eikä mikä tahansa isänmaa, vaan ”isänmaa, jota ylistämme”.

Paappani näyttää uumoilleen, että ainakin tai nimenomaan eteläpohjalaisilla on tällaisesta kokonaisuudesta jonkinlainen taju tai aaninki. Mainitussa puheessaan hän näet myös lausui: ”Ja minä uskon, että ainakin se pohjalainen kansa, jonka mielelle ikikosket ja kevättulvat ovat suunnan antaneet, on ymmärtävä sitä nuorisoa, jonka valtiollisen katsomuksen pohjana on vapauden rakkaus.” Vaikka Mustapää ei mainitsekaan koskia eikä tulvia, lainaan hänen ylistyksestään isänmaalle alun ja lopun ja päätän siihen:

Sinua ylistämme, isänmaa, kun ylistämme

alun aloittajia, sillä siemenssä on tähkä;

sinä heräsit heissä, ja heidän kaipauksessaan

sinä kohosit kauneuteesi, jota ylistämme.

Käsiä ylistämme: sinä kasvoit otsien hiessä

lannistumattomien, ei ollut lepoa heillä.

Ne, jotka kokivat korpien ahdistuksen ja raivon

petojen, raekuuron ja vainolaisen ja ruton,

sinut muodostavat, isänmaa, jota ylistämme,

sillä heidän kauttaan on meille muurahaisten polku

joka kuohuu täynnä tasaista uutteruutta,

sillä heidän kauttaan ovat kedoilla heinäsirkat

vihreydessä, jotka soittavat herkeämättä.

…

Ja ristejä ylistämme, isänmaa, vaipuvat ristien varjot,

valo, ylitse maisemien; ja murhetta ylistämme,

joka lohdutus on – he, kaivatut, ovat läsnä

ja sinussa elävät, isänmaa, jota ylistämme.

Olet vähäisimpien kautta, isänmaa, jota ylistämme:

kun nukumme, nimeä vailla, vaan povellasi,

liitäköön lehti

tähän asettuakseen ja lahotakseen tässä:

me muodostamme sinun hahmoasi, isänmaa, jota ylistämme.