Saarna kansanlaulu ja -tanssimessussa 17. sunnuntaina helluntaista 15.9.2024 Turun tuomiokirkossa

Jeesus sanoi juutalaisille:
”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Joh 5:19-21

Yhteisessä työssä rauhan puolesta ja elämän puolella

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Turun päivä osuu yksiin sen pyhäpäivän kanssa, jota nimitetään ”syksyn pääsiäiseksi”. Oli se sitten sattumaa tai suorastaan johdatusta, kotikaupunkimme vuosittaista juhlaa vietetään juuri silloin, kun kirkoissa nostetaan tavallistakin selväsanaisemmin esiin toivo, uudistuminen ja elämän voittaminen. ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Ja kaikillehan, itse kullekin, hän tahtoo. Paitsi koko maailmalle hän tahtoo antaa elämän myös koko kaupungille, meille täällä Turussa.

Vaikkei tämä sunnuntai olekaan ensimmäinen, jona syksyn pääsiäinen ja Turun päivä limittyvät toisiinsa, juuri näihin viime aikoihin ja nimenomaan tällä kerralla kysymys elämästä ja toivosta — pääsiäisen lahjoista — on vaativampi kuin se on tavannut olla. Jo tänään luetun ensimmäisen raamatuntekstin avaus, profeetta Jesajan julistuksen ja ylistyksen alkusanat, kertoo, mikä elämää ja toivoa nyt kyseenalaistaa: ”Herra, sinä valmistat meille rauhan.” Toisin sanoen: valmista meille rauha; me tarvitsemme rauhaa; anna rauha tälle maailmalle, joka näyttää painuvan yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen.

Noita pyyntöjä, noita tuollaisia sanoja voisi pitää myös yrityksenä — ja vähän kömpelönäkin yrityksenä — ulkoistaa oma vastuunsa lykkäämällä sen näennäisen ylevästi Jumalalle. Jesaja jatkaa kuitenkin oitis: ”Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan.” Jumalan työ ja ihmisten teot eivät sulje toisiaan pois. Kun me rakennamme rauhaa — ja sitä meidän on jatkuvasti ja tinkimättä tehtävä — me olemme itse Jumalalla töissä. Kun Jumala ”valmistaa meille rauhan”, se rakentuu meidän keskuudessamme, meissä ja meidän kauttamme.

Mitä yhdessä tekemiseen ja yhdessä aikaan saamiseen tulee, sen tiiviimpää yhteistä työtä ei olekaan kuin se, minkä Jeesus tiivistää: ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” Sellainen samuus siinä vallitsee, että Kristuksesta me voimme ilman muuta ja ihan suoraan nähdä ja lukea ja kuulla, mitä intressiä Jumalalla meidän suhteemme on. Ja senhän me myös jo kuulimme: ”niin antaa myös Poika elämän”. Hän antaa elämän — ei vain kevään pääsiäisenä, valon voittaessa ja kylmyyden väistyessä, vaan myös syksyn pääsiäisenä, sadonkorjuun, asettumisen ja arjen keskellä.

Jumalan viimeinen sana vie taivaan ilotanssiin

Ei ”syksyn pääsiäisestä” turhaan puhuta. Se alleviivaa oikein hyvästä syystä, ettei elämäntunto — ja jopa elämänilo — ole lyhykäinen tunne-elämys, ettei pääsiäinen ole pelkkä pääsiäisyö tai pääsiäisaamu tai enimmillään kahden päivän juhla. Kun ”Poika antaa elämän”, hän on tehnyt sen kerta kaikkiaan, siitä alkaen ja loppuun asti. Elämä ja toivo löytävät perustan siitä, mitä jo on ja mihin koko ajan voi luottaa; niihin ei vain kurotella. Rauhaa ei vain rakenneta ja koeteta luoda kuin tyhjästä, vaan sen rakenteet ja muuttumaton rauhan mieli ovat jo olemassa.

Syksyn pääsiäinen kertaa, mitä ensimmäinen kevätpääsiäinen pysyvästi muutti. Enää ei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa. Ei synnillä, kuolemalla eikä perkeleellä. Ei tarkoituksettomuudella, ei yksinäisyydellä eikä mielettömyydellä. Ei vihalla, kaunalla eikä katkeruudella. Ei millään, mikä yrittää viedä oikeuden valoon, iloon ja rakkauteen. Ei millään, mikä haluaisi estää toteuttamasta oikeudenmukaisuutta, todellistamasta armoa ja ottamasta yhteyteen.

Aika hienoa. Itse asiassa niin hienoa, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Tuskin siinä on sen koommin paremmin onnistuttukaan kuin kristillisen kirkon aivan ensimmäisinä vuosisatoina. Moni muistaa Khrystomoksen aina yhtä hehkuvan pääsiäissaarnan, mutta meidän kelpaa kuunnella myös Hippolytos Roomalaista: ”Oi taivaan ilotanssi! Oi Hengen juhla! Oi Jumalan pääsiäinen, joka taivaasta lasketaan maahan ja joka nyt maasta kohoa taivaaseen, juhla, jossa kaikki luodut kohtaavat toisensa ja uudistuvat! Oi rajaton ilo, kutsu kaikille; kuoleman varjot on karkotettu ja elämä annetaan kaikille, taivaan portit on avattu, Jumalasta on tullut ihminen, että ihmisestä tulisi Jumala. Hän on murtanut rikki kuoleman kalterit, kuolleita on noussut haudoistaan, että maa olisi varma lupausten täyttymyksestä. Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.”

Ehkei siis olekaan sattumaa vaan suorastaan johdatusta, että Turun päivän syyspääsiäistä juhlitaan tänään kansanlaulu- ja kansantanssimessuna. Kun pääsiäinen oikein menee ihon alle ja kun elämäntunto menee kerta kaikkiaan veriin, se tuntuu koko kropassa. On — perustellusti — sanottu, että usko on viskeraalista, siis sisäelimiä koskevaa. Kun usko, luottamus Jumalaan, tuntuu sydämessä ja sydänjuurissa, se purkautuu lauluna ja tanssina. Se näyttäytyy kansanlauluna ja kansantanssina, koska usko on jokamiehen ja jokanaisen, aivan jokahisen. Kansantanssina ja kansanlauluna se purkautuu nähtäväksi ja kuultavaksi, koska pääsiäinen läpivalaisee arjen ja koska rauha, elämä ja toivo ovat sitä jokapäiväistä leipää, jota me jatkuvasti tarvitsemme ja siksi rukouksessa (myös tänään) pyydämme.

”Oi taivaan ilotanssi!” — ”Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.” Niin totta kuin tämä viime kädessä onkin ja niin varmaa kuin onkin, ettei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa, toiseksi viimeisessä todellisuudessa ne painavat meitä — ja raskaasti. Kyllä se vain paikkansa pitää, mitä alkajaisiksi sanoin: juuri näihin aikoihin ja tällä kerralla kysymys elämästä ja toivosta — pääsiäisen lahjoista — on vaativampi kuin se on tavannut olla. Mutta vaativakaan kysymys ei silti ole kysymys, johon meille ei annettaisi vastausta. Näytti maailma miltä näytti, meitä se ei yllätä: kristityn elämänmuodossa yhdistyvät oikoinen realismi ja tyhjentymätön toivo. ”Viimeistä sanaa ei voida eikä saa puhua ennen viimeistä edellistä. Me elämme viimeistä edellisessä ja uskomme viimeiseen.” (Dietrich Bonhoeffer) Joka pääsiäisenä, joka syksy ja joka kevät, me palaamme kertaamaan, että maailma on mikä on ja että se ei sellaisenaan ole kaikki.