Kaikki muuttuu - vaikka ei ja silti kyllä

Mark. 11: 1-10
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!

Äkkiä arkistuva draama
”Niin Jeesus saapui Jerusalemiin. Hän meni temppeliin ja katseli siellä kaikkea, mutta koska oli jo myöhä, hän lähti kahdentoista opetuslapsensa kanssa Betaniaan.”

Noin evankeliumi jatkuu (Mk 11:11). Vähän samaan tapaan kuin jos me hoosiannan laulamisen jälkeen istahtaisimme ja toteaisimme, että se nyt oli sitten siinä, tulipa taas kerran suoritetuksi. Mutta eihän mieli niin toimi. Ei sellainen ole ihmisen mieli; juhla virittää. Siksi tuntuu aivan oudolta, että Jeesus ja opetuslapset yhtäkkiä näyttävät muuttuvan jonkinlaisiksi turisteiksi. Mennään ihmettelemään temppeliä, mutta kun on myöhä ja nähtävyys suljetaan, on parasta palata majapaikkaan.

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit antavatkin erilaisen kuvan. Kun Jeesus tulee temppeliin, hän puhdistaa sen ajamalla kaikenlaiset myyjät, ostajat ja rahanvaihtajat pois – Markuksen mukaan tämä raivaus ja ehkäpä raivokin sijoittuu vasta seuraavaan päivään. Mutta niin kummalliselta kuin Markuksen antama kuva alkajaisiksi vaikuttaakin, sitä kannattaa silti katsella läheltä. Mitä jos dramaattinen ja arkipäiväinen liittyvätkin toisiinsa ihan noin äkkiä? Mitä jos ihmeellinen ja tavallinen kuuluvatkin olennaisesti yhteen? Ja olisiko muutoinkin niin, että käänteentekevä ja jatkuva punoutuisivat yhteen eivätkä olisikaan toisensa poissulkevia vaihtoehtoja?

Minulla ei ole saarnatessani tapana teetättää seurakunnalla mitään – koen itse aina jonkinasteista epämukavuutta, kun käsketään nousta seisomaan, liikuttamaan käsiään, katsomaan jotakuta tai jopa sanomaan jollekulle jotakin. Tänään teen kuitenkin – ikään kuin läksiäisiksi – poikkeuksen, jonka en kuitenkaan oleta olevan erityisen ahdistavan. Ihan yksinkertainen juttu: piirrä sormella ilmaan vuoden kulku!

Kun aikoja sitten olin itse ensi kerran ilmaa piirtelemässä, hämmästyin perin juurin: mitä ihmettä nuo, melkein kaikki, tekevät? Ne piirtävät ilmaan ympyrää! Vuosihan on suora viiva, jana. Ero on tietenkin siinä, mieltääkö vuoden vuodenaikojen kierroksi vai onko se etenevää historiaa, jossa vaikkapa vuosi 2019 on melkein kulutettu loppuun sen koskaan enää palaamatta ja jossa tänään alkaa ihan uusi, käyttämätön kirkkovuosi. Joskus joku on kuitenkin yhdistänyt kummankin näkökulman piirtämällä ilmaan eräänlaisen ketjun, etenevien ympyröiden rivin. Ja eiköhän sellainen ole jokainen kirkkovuosikin: ei niitä ole numeroitu, ei kukaan tiedä eikä muista mitä juuri tiettynä kirkkovuotena tapahtui. Kirkkovuosi on ketju, yhä uusiutuva ja kertautuva Jumalan pelastustekojen muistamisen ja läsnäolevaksi tulemisen ketju.

Nöyrä ja outo vallankumous
Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli käänne, jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Vaikka ratsastus meidän silmissämme näyttää nöyränpuoleiselta tai jopa umpinöyrältä, se oli suorastaan vallankumouksellinen teko ja vaatimus. Sillä mitäs me tänään kuulimmekaan profeetta Sakarjan kirjoittaneen: ”Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.”

Totta kyllä Sakarjakin korostaa nöyryyttä – mutta kun joku toimii Sakarjan ennustuksen mukaisesti, hän esittäytyy kuninkaaksi eikä kaiken lisäksi miksi tahansa, vaan sellaiseksi, ”joka julistaa kansoille rauhaa, jonka valta ulottuu merestä mereen, Eufratista maan ääriin asti”. Nyt on kuulkaa maailmankirjat sekaisin, uusi lehti on käännetty! Mitään tällaista ei ole ollut ennen, tästä alkaa uusi aikakausi ja uusi maailmanjärjestys! Tästedes eletään ennenkokemattoman rauhan valtakunnassa: ”Hän tuhoaa sotavaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista, sotajouset hän lyö rikki.”

Semmoinen kuningas, sellainen uusi maailma. Ja kuitenkin me tiedämme, että ennen ja jälkeen ratsastuksen on niin kovin paljon samaa. Kellepä ei juuri tänään tulisi mieleen, että jos sotavaunut Efraimin alueelta tuhoutuivat, ihan riittämiin niitä jäi aivan omin voimin talvisodassa tuhottaviksi. Kaikki muuttui, kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin – mutta sitten sinäkin päivänä tuli ilta ja myöhä ja mentiin majapaikkaan nukkumaan. Aika kulki eteenpäin yhä uutena ja vanhan taakse jättäen – mutta se kiertyi ja kiertyy aina uudestaan samoille jengoilleen. Joihin se ei sitten, kuitenkaan, enää ihan istu.

Samassa elämänyhteydessä yhtä kaikki
Tähän jos mihin sopii perinteisten seurapuheiden usein kuultu siirtymälause: ”Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.” Kun Sastamalan seurakunta vaihtaa hiippakuntaa, tapahtuu jotakin käänteentekevää ja ainutlaatuista, jotakin sellaista, jota koskaan ennen ei. Kaikkina kristillisinä vuosisatoina ne seurakunnat, jotka Sastamalan nyt muodostavat, ovat olleet ”kaikkien hiippakuntien äidin” helmoissa.

Vuodenvaihteessa tapahtuva muutos ei kuitenkaan ole mikään aikojen käänne eikä mikään lopunaikojen merkki. Minusta hetki on haikea – eikä vain sen vuoksi (mitä nyt en kerta kaikkiaan voi olla sanomatta), etten enää voi kulkea omassa hiippakunnassani Kallialan kirkkotietä muutoin kuin kuvaannollisessa mielessä. Enemmän on kysymys siitä, mitä osoitteessa Kallialan kirkkotie 50 seisova rakennus kuvaa ja edustaa. Pyhän Olavin kirkko on yhtäältä merkki vahvoista juurista, ylisukupolvisesta perusluottamuksesta ja koetellusta Jumala-uskosta. Toisaalta se, uudelleen rakennettuna ja uusine kuvineen, kertoo ajantasaisesta uskontajusta, hellittämättömästä toivosta ja pystypäisestä tulevaisuuden rakentamisesta.

Tämän ja kaiken muun, mitä Sastamalassa on, elää, liikkuu ja toimii, jääminen rajan taa on minusta haikeaa, mutta tehän olette tämän kaiken keskellä niin kuin tähänkin asti. ”Hiippakunnan vaihtamista” kyllä käytetään kuoleman kiertoilmaisuna – ”oletko kuullut, että Sejasekin on sitten vaihtanut hiippakuntaa” – mutta kun seurakunta vaihtaa hiippakunnasta toiseen, kysymys on elämän jatkamisesta, saman työn ja elämän jatkumisesta uudessa yhteydessä. Yhdessä ja samassa kirkossa, samassa elämänyhteydessä, me olemme niin nyt kuin ensi vuoden alussakin. Onhan tässä myös draamaa, sitä enemmän mitä enemmän meillä on historian tajua, mutta arkipäiväistä kuivakkuutta tässä etenkin on. Sen sukuista kuin silloin, kun Jeesus ”meni temppeliin ja katseli siellä kaikkea, mutta koska oli jo myöhä, hän lähti” iltapalalle ja yöpuulle.

Syväkäänteen tällä puolen
Silti Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin oli kuin olikin aikojen käänne: emme me sitä turhaan vuosittain muistele emmekä me sattumalta aloita sillä aina uutta kirkkovuotta. Aikoinaan siitä alkoi kiihtyvä tapahtumasarja, joka vei Jeesuksen ristille: kuninkaana juhlittu kruunattiinkin orjantappuralla ja tapettiin. Ylösnousemuksen jälkeen todellistui kuitenkin Sakarjan profetoinnin loppuosa: ”Hän julistaa kansoille rauhaa, hänen valtansa ulottuu merestä mereen, Eufratista maan ääriin asti.” Ei kukaan eikä mikään ole vaikuttanut maailmassa sen enempää kuin Jerusalemiin nöyränylpeästi aasilla ratsastanut kunnian ja häpeän kuningas.

Sekin vaikutus tuolla ratsastuksella oli, että juuri me olemme täällä, tässä Sastamalan seurakunnan Tyrvään kirkossa. Adventista toiseen ja pitkin jok’ikistä kirkkovuotta kristillinen seurakunta julistaa ja todellistaa sitä yhtä ja samaa. Se ei lopeta jankutustaan siitä armosta ja elämän merkityksellisyydestä, jota kokemus Kristuksen läsnäolosta tuottaa. Eikä se lakkaa tavoittelemasta – ja laajentamasta ja syventämästä – sellaista elämänmuotoa, jonka ytimessä ovat hyvyys ja välittäminen. Vaikka rauha ja onni tai oikeus ja autuus eivät vielä olekaan täydellistyneet, jo nyt ne vaikuttavat, niihin sitoudutaan ja niitä edistetään. Ollaan jo paljon pidemmällä kuin kansan Markuksen evankeliumin mukaan huutaessa ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee!” Me maistelemme jo nyt taivasten valtakunnan esimakua. Vaikka Jeesus ei heti Jerusalemiin ratsastettuaan kaapannutkaan kuninkuutta vaan otti seuramatkailijan roolin ja vaikka hänelle Jerusalemissa kävikin niin huonosti kuin käydä voi, kaiken alla, kaiken läpi ja kaiken jälkeen vallalla on taivasten valtakunnan uusi järjestys.

Olen iloinen, että saan tätä tämänkin kerran kanssanne juhlia, tänä kirkkovuoden ensimmäisenä pyhäpäivänä. Kiitän teitä kaikesta, mitä olemme arkkihiippakunnassa yhdessä kokeneet ja toivotan teille kaikkea jumalallista ja inhimillistä sekä taivaallista ja maallista hyvää tulevina vuosina!