Ev.lut. kirkon ihmisoikeusfoorumin 2011 avauspuheenvuoro Helsingissä

Jeesus oli muukalainen eikä meikäläinen

Jo jonkin aikaa kuluneessa vitsissä pyydetään mainitsemaan kolme asiaa, joita Jeesus ei erityisemmin arvostanut. Kaikenlaisia ehdotuksia varmaan keksisi, mutta oikeaksi vastaukseksi annetaan koti, uskonto ja isänmaa. Ja vitsi on tietysti siinä, että juuri näitä kolmea on pidetty perustavanlaatuisina kristillisinä arvoina, Suomessa semminkin.

Tästä jutusta voisi lähteä kahteen suuntaan. Toinen on sellainen ajatuskulku, jonka päässä ainakin minä olen lopulta valmis vahvastikin intoilemaan niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin puolesta. Toinen linja taas syventelee sitä, mitä löytyy naurunhörähdysten takaa: Miten niin Jeesus otti noihin etäisyyttä? Mitä hän halusi? Millainen oli hänen identiteettinsä? Mikä siitä on hänen nykyisille seuraajilleen innostavaa, suuntaa antavaa tai jopa velvoittavaa?

Mitä ensinnäkin kotiin tulee, näin joulun alla sopii katsoa joulun tuolle puolen. Syntymää juhlistivat kirkas tähti ja loistavat enkelit, mutta pienen pojan myöhemmästä kokemuksesta ei puhuta mitään. Millaista oli olla niin erilainen, taustaltaan hämärä, inhimillisesti katsoen isätön, Marian poika? Evankeliumien mukaan Jeesus otti aikuisena selvääkin etäisyyttä perheeseensä ja määritteli sukulaisuuden uudelleen. ’Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään ja sanoi: ’Tässä ovat minun äitini ja veljeni’ ’ (Mark 3, 34).

Jeesuksen uskontokritiikki on pääpiirteissään niin tunnettua ja ilmeistä, etten nyt pysähdy siihen. Mitä taas isänmaahan tulee, on oikea aika palauttaa mieleen ratsastus Jerusalemiin. Aasin selkään istuutuminen kun ei ollut mitä tahansa vaatimattomuutta, vaan itsetietoista asettumista profeetta Sakarjan ennustamaksi kuninkaaksi: ’Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa’ (Sak. 9, 9). Isänmaallis-poliittista Messias-unelmaa Jeesus ei kuitenkaan toteuttanut, vaan palasi jonkin päivän päästä kaupungista jalan, ristin poikkipuu niskassaan.

Ei siis tarvitse kuin vilkaista, niin huomaa, ettei kristillisen uskon juurilla olekaan kodikkuus, uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Jeesuksen elämäntapa oli kiertelevä ja identiteetti ennemminkin muukalaisen kuin meikäläisen; haikeanpuoleisesti hän itse totesi, että ’ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi’ (Matt 8, 20).

Kysyin alkajaisiksi, millainen oli Jeesuksen identiteetti ja mikä siitä on hänen nykyisille seuraajilleen innostavaa, suuntaa antavaa tai jopa velvoittavaa. Tuollainen se oli ja juuri se meitä innostaa ja velvoittaa. Jo Uuden testamentin sisällä todetaan, ettei ’meillä täällä ole pysyvää kaupunkia’ (Hepr 13, 14) ja nimitetään kristittyjä suoraan muukalaisiksi (1 Piet 1, 1). Jopa sanat ’kirkko’ ja ’seurakunta’ kantavat monissa kielissä tätä itseymmärrystä: ekklesia on sanamukaisesti niiden joukko, jotka on ’kutsuttu ulos’ ja paroikia se ryhmä, joka elää muukalaisuudessa.

Kristitty on vieraanvarainen, koska on itsekin vieraan varassa

Vaikka tämä vilkaisu kristillisen identiteetin juuriin jo riittäisikin, jotta voisi astua askeleen eteenpäin ja tähän päivään, otan vielä hiukan vauhtia toisesta suunnasta. Jeesus ja varhainen kirkko nimittäin liittyivät vahvaan Vanhan testamentin traditioon, joka selkeästi ja suorasanaisesti samasti oman kansan ja sen historian kaikkien nyt apua ja tukea tarvitsevien ryhmien tilanteeseen. Uskon isälle Abrahamille ’luvattiin’, että ’jälkeläisesi joutuvat elämään muukalaisina maassa, joka ei ole heidän omansa’ (Gn 15, 13) ja sittemmin kansa muistuttikin itseään tästä toistamalla uskontunnustuksen tapaan: ’Isäni oli harhaileva aramealainen, joka muutti vähälukuisen väkensä kanssa Egyptiin asuakseen siellä muukalaisena…’ (Dt 26, 5). Tästä identiteetistä kasvoi tinkimätön eettinen sääntö ja yhteiskunnallinen laki: ’Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena’ (Ex 23, 9). Niinpä ei olekaan yllättävää, että Vanhan testamentin säädökset alkavat jo ottaa huomioon eräänlaisen turvapaikkatilanteenkin: ’Älkää luovuttako takaisin orjaa, joka on isäntänsä käsistä paennut teidän luoksenne. Hän saa jäädä asumaan keskuuteenne ja valita vapaasti asuinpaikkansa’ (Dt 23, 16).

Se kristillisestä eilisestä ja vanhatestamentillisesta toissapäivästä; entäs ’kristillinen vieraanvaraisuus tänään’? Selväksi on käynyt varmaankin kolme asiaa. Ensinnäkin se, että kristillinen itseymmärrys ei ole sillä tavoin staattinen, valmis ja omillaan oleva kuin mitä yhdistelmästä koti, uskonto ja isänmaa saattaisi äkkiseltään tulla mieleen. Toiseksi se, että kristillinen identiteetti on – jopa päinvastoin – kansallisuuteen ja paikkaan nähden irrallinen ja yksittäisen kristityn kokemus elämästä vierauden ja toiseuden leimaama. Ja kolmanneksi se, että asioiden näin ollen kristillinen usko edellyttää samastumista kaikkiin muihinkin, joiden paikka maailmassa on epävarma ja kyseenalainen tai jopa varmasti uhanalainen.

Vieraanvaraisuuden merkityksen epäilemättä ymmärtää parhaiten se, joka on vieraana ollut sen varassa; juuri näinhän Vanha testamentti argumentoi. Vieraanvaraisuus ei parhaiten toteudu siellä, missä vahvasti resursoitu sen kuin vain jakaa omia voimavarojaan heikommille, vaan siellä missä kumpikin osapuoli on kokemuksellisesti yhtä. Tämä antaa myös mahdollisuuden lämpimimmän vieraanvaraisuuden ytimessä olevalle kohteliaisuudelle ja puuttumattomuudelle: vieraan-varaisuus voidaan lukea myös siten, että on varaa paitsi pitää vieraana myös jättää vieraaksi. Vieraan ei ole tultava meikäläiseksi, jotta hän saisi mitä tarvitsisi; hänen minuuttaan ja kulttuuriaan ei kyseenalaisteta – yhtä vähän kuin me toivomme meidän identiteettiämme kyseenalaistettavan, kun olemme vastaavassa tilanteessa.

Kirkko auttaa yhteiskuntaa pitämään vieraanvaraisuudestaan kiinni

Näin ollen kristillinen vieraanvaraisuus vaatii tänään ensisijassa luottamaan siihen, mitä turvapaikkaa hakeva itsestään ja olosuhteistaan sanoo. Sen lähtökohta on kuunnella ja kuulla sillä myötätunnolla ja myötäelämisellä, johon koko kristillinen ja vanhatestamentillinenkin traditio ohjaa. Sen on suostuminen haavoittumiseen ja pettymykseen: jos mahdollisuus käyttää luottavaisuutta väärin suljetaan liian aikaisin ja liian tehokkaasti pois, suljetaan samalla korvat ja silmät myös sellaiselta suojelun tarpeelta, joka olisi pitänyt kuulla ja nähdä, mutta jota on kovin vaikea erottaa.

Kristillinen vieraanvaraisuus ei ole mikään kirkko-organisaation monopoli, vaan parhaimmillaan se voi myös olla turvapaikkaprosessista vastaavan viranomaisen näkökulma tai jopa työkalu. Niinpä vieraanvaraisuudessa ei myöskään kirkon töissä ole kysymys jonkinlaisesta uskonnollisesti perustellusta paremmin-tietämisestä tai kuvitellusta eettisestä ylemmyydestä; siinä ei myöskään saa nuljahtaa sellaiseen sinisilmäiseen naiviuteen, jossa erityisen hyveellistä on järjen ja kokemuksen vastaisesti uskoa kaikkea kuulemaansa.

Kirkko hoitaa tehtävänsä turvapaikkaprosessissa hyvin silloin, kun se niin yksittäisissä tapauksissa kuin koko menettelyn kannalta auttaa viranomaisia tekemään oikeita, inhimillisiä päätöksiä. Suomi on maa, jossa viranomaisiin voidaan luottaa ja jossa viranomaisiin luotetaan; juuri siksi Suomi on maa, josta haetaan turvapaikkaa eikä maa, josta lähdetään turvapaikkaa hakemaan. Mikään inhimillinen toiminta ei kuitenkaan ole virheetöntä eikä täydellistä; luottamus viranomaisiin säilyy parhaiten, kun yksittäiset ongelmalliset ratkaisut voidaan nostaa uudelleen harkittaviksi vaikkapa suojaa tarjoamalla.

Kristillisestä vieraanvaraisuuden arvosta – luovuttamattomasta sellaisesta, suorastaan kirkon tuntomerkistä – lähtien kirkko siis toimii eräänlaisena sivustavaikuttajana. Näin tehdessään se ei häiriköi (ainakaan sen ei kuulu tehdä niin), vaan se yhtäältä auttaa apua tarvitsevia ihmisiä heidän hyväänsä ja toisaalta auttaa suomalaista yhteiskuntaa hiomaan toimintaansa yhä paremmin yhteisesti jakamiemme arvojen mukaiseksi. Vaikka Suomessa vaikuttaakin kohtalaisen vahva oikeusfilosofinen perinne, jonka mukaan oikeuden toteutuminen on oikein säädettyjen lakien noudattamisen summa, näin tuskin oikeasti on: lakeja ja käytäntöjä tulee jatkuvasti säätää ja parantaa, jotta niiden tähtäyspiste – oikeus ja oikeudenmukaisuus – saavutettaisiin yhä paremmin. Tällä kohdin kirkko ja kansalaisyhteiskunta tuottaa käyttökelpoista ja jopa välttämätöntä kokemuksellista tietoa. Esimerkkinä voisivat toimia Dublinin sopimukseen liittyvät ongelmat. Sen pääperiaatehan on, että turvapaikanhakijan on haettava turvapaikkaa EU:ssa ensimmäisestä YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittaneesta maasta, jossa hänen on mahdollista ottaa yhteyttä viranomaisiin. Niinpä – mutta onko palauttaminen tällä perusteella vaikkapa Italiaan järin inhimillistä? Kyllähän me tiedämme, että noille kaduille ”kulkukissaksi tai -koiraksi” – turvapaikanhakijan omin sanoin sanottuna – lykätty tyrkätään elämään, jossa ryöstelyn, mukiloinnin tai raiskauksen kohteeksi joutuminen on arkea. Tuskin se silloin toteuttaa sitä pyrkimystä – turvan antamista – jota varten turvapaikkamenettely ylipäätään on. Vaan ellei toteuta, mitä johtopäätöksiä tulisi tehdä?

Riittääkö vierasvaraa paperittomillekin?

Turvapaikkamenettelyä tullaan tänään tarkastelemaan monelta kannalta ja kiinnittämään huomiota myös sen ongelmakohtiin. Haluaisin kuitenkin vielä viitata erääseen asiakokonaisuuteen tai pikemminkin ihmisryhmään, jota kristillinen vieraanvaraisuus koskettaa jo tänään, mutta joka huomisena yhä enemmän. Osin – kuinka sen nyt sanoisi – epäonnistuneen turvapaikkaprosessin tuloksena maassamme on tuhansia paperittomia. Läheskään aina tausta tuskin kuitenkaan on turvapaikka, jota ei saatukaan ja sen jälkeinen karkotuspäätöksen karttelu. Ehkä puolet ei ole koskaan mitään statusta hakenutkaan, ties kuinka moni on pudonnut kuka mihinkin kansallisen tai EU-lainsäädännön aukkoon jäätyään maahan epäonnistuneen työnhaun jälkeen, joutunut ihmiskaupan uhriksi tai jotakin muuta.

Kristillinen diakonia ei useinkaan ole kuvannut eikä määritellyt itseään vieraanvaraisuuden kautta, vaikka olisi hyvinkin voinut niin tehdä. Diakonian prinsiippinä on pidetty menemistä sinne minne muu apu ei ulotu ja niiden auttamista joita muut eivät auta. Tämä tällainen työ paperittomien parissa on jo alkanut; paperittomien klinikka on saanut ansaitsemaansa julkisuutta ja tunnetaan laajalti. Se vastaa joihinkin terveystarpeisiin, mutta auki olevia asioita on kokonaisten elämien verran: Miten tulla toimeen, kun ei ole yhteiskunnalle olemassa? Miten perustaa perhe tai pitää sitä yllä? Miten rakentaa tulevaisuutta itselle ja lapsille kouluttautumalla? Mihin uskoa ja luottaa, mitä toivoa, miten rakastaa?

Kristillinen vieraanvaraisuus pysäyttää tänään pohtimaan turvapaikanhakijoiden kokemusta elämästä, heidän oikeuksiaan ja ihmisarvoaan. Lähtökohtanaan sillä on samastuminen: kysymys ei ole ’noista’ vaan ’meistä’, meistä kaikista. Vieraus ei ole toisten ominaisuus vaan oman mielenmaisemani horisontti enkä minä viime kädessä ole vieraanvaraisuuden tarpeessa sen vähempää kuin Suomesta turvaa hakevakaan.

Kristillinen näkökulma on peruuttamattomasti ulkopuolisen ja uhrin näkökulma, koska kysymys ulkopuolelle ja uhriksi työnnetyn Kristuksen seuraamisesta. Tunnetussa Matteuksen evankeliumin katkelmassa tämä Kristus samastuu vankeihin, sairaisiin, nälkäisiin, janoisiin ja alastomiin. Ja, kuinka ollakaan, kodittomiin.  Emme ehkä ole aivan hakoteillä, jos sanoitamme kristillistä vieraanvaraisuutta turvapaikkaa tarvitsevia ja papereitta sinnitteleviä kohtaan sillä tavoin kuin Joosef Arimatialainen ortodoksisessa pitkäperjantaiveisussa viittaa Kristukseen – Kristushan samastuu juuri heihin ja heidän kivikoviin kokemuksiinsa ja on yhtä juuri heidän kanssaan: ’Anna minulle tämä koditon ihminen, jolla ei ollut mihin päänsä olisi kallistanut; anna minulle tämä koditon, jonka kavala opetuslapsi petti ja antoi kuolemaan; anna minulle tämä koditon, jonka hänen äitinsä näki ristissä riippuvan.’