Elämä ja sen mieli

Yhdessä veneessä, samalla rannalla

Ei vain leivästä, vaikka leivästä kuinkakin olennaisesti. Niin kuin me kuulimme, jo Vanhan testamentin aikana, jo tuhansia vuosia sitten, jo aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa ja erilaisessa maailmassa asia sanottiin suoraan. On vastattava perustarpeisiin: on saatava leipää, on pysyttävä hengissä. On pystyttävä pysymään olemassa. Mutta yhtä aikaa on selvää, että ei tämä riitä, pelkkä olemassa oleminen ei ole kylliksi: on myös kuultava se ääni ja on voitava kuulla ne sanat, jotka vasta antavat olemassa olemiselle mielen.

Tätä pyhäpäivää tavataan kutsua leipäsunnuntaiksi. Sen toinen nimitys on puolipaastosunnuntai. Siihen aikaan, kun paastonaikana tosiaan paastottiin, itse kukin alkoi näihin aikoihin varmaan jo kokea, miten niukka ravinto piti leivän koko ajan mielessä ja miten se piti ruoan kokemuksen keskiössä. Luin viime kesänä isäni ja isovanhempieni runsasta sodan ajan kirjeenvaihtoa: kun silloin ruokaa säännösteltiin ja sitä oli vähän, joka ainoassa kirjeessä kerrottiin, mitä oli syöty ja mitä oli saatu ja mitä ei edelleenkään saatu tai taaskaan ollut. Siitä puhe, mistä puute — mutta selväksi kävi, kuinka arvokasta aina on, kun saa istua sellaiseen pöytään, jossa yhdessä jaetaan elämän perustarpeet.

Gennesaretinjärven rannan rinteiden rehevälle nurmelle istuutui viisi tuhatta miestä — jostakin syystä naisten ja lapsien lukua ei mainita, vaikka nimenomaan yhden alaikäisen eväät lopulta osoittautuivatkin olennaisiksi. Väki ei kuitenkaan ollut lähtenyt leivän eikä muun ruoan perään; oltiin nähtävästi kovinkin sillä asialla, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan hyvistä ja syvistä sanoista. Järven ”tuolla puolen”, siis etäällä omista kylistä ja kodeista, nälkä kuitenkin tuli. Ei ollut vain leivän nälkä, mutta leivänkin kumminkin.

Siihen he istahtivat. He istuutuivat jakamaan sitä mikä oli yhteistä, he istuivat jakamassa ruoan tarvetta, jakamassa koettua nälkää ja kaiketi myös jakamassa neuvottomuutta siitä miten tulla ravituksi. Vaikkeivät ihmiset olleetkaan järvellä vaan rannalla, he totisesti olivat ”yhdessä veneessä”: he olivat yksissä ja samoissa olosuhteissa ja yhdessä samassa ongelmassa. Kun meille kerrotaan heistä, kaiketi myös meidät halutaan saada kokemaan ja ajattelemaan, kuinka yhteen mekin kuulumme ja kuinka yhtäläiset ovat meidänkin elämänkysymyksemme. Mekin tarvitsemme niin ruokaa ja suojaa kuin yhteyttä ja kanssakäymistä. Ja mekään emme, emme meistä ketkään, löydä elämän merkitystä tai tarkoitusta, ellemme me hakeudu kuuntelemaan niitä sanoja, jotka elämän mielen avaavat.

Toimeentulo + elämän mieli = kirkko + jumalanpalvelus

Jeesuksen aikana — ja sopivana vuodenaikana — saattoi kokoontua ulkosalla, ja Jeesuksen seuraaminen tarkoitti aivan sananmukaista perässä kävelemistä. Meidän, meidän vanhempiemme, isovanhempiemme ja esivanhempiemmekin tilanne on ollut toisenlainen. Näillä rannoilla, täällä karunpuoleisessa Pohjolassa,

monia satoja vuosia evankeliumin ajan jälkeen, ei vain istahdeta ”rinteen rehevälle nurmelle” ja oleteta kaiken sujuvan. Siitä kertoo juuri tämä päivä: tarvitaan katto ja tarvitaan seinät, tarvitaan kirkko ja jumalanpalvelus. Vaikka Kaskisissa oli jo iät ja ajat ollut Kirkkokatu ja jopa Kirkkotori, kirkkorakennusta itseään saatiin odottaa enemmän kuin puolitoista vuosisataa. Nyt se on jo melkein ihmisen ikäinen, 60 vuotta nuori. Itsenäinen seurakuntakin on täyttämäisillään täydet sata vuotta — siinä kuin tämä aluksi kirkoton kaupunki 240!

Eihän Kaskinen toki ilman kirkkotilaa ole ollut. Vaikka Bladhin talo onkin kaupungin nurkassa, kirkko sen yläkerrassa oli silti tavallaan kaupungin keskellä: onhan rakennus aina ollut ja on edelleenkin keskeinen osa sitä, mitä Kaskinen on. Ja olihan kirkkosali niin kodikas kuin kauniskin; vähän haikeinkin mielin sitä katselin

70-luvulla, jolloin se muistaakseni palveli puutyöverstaana. Sehän kyllä sopi oikein hyvin: rakennusmiehiähän Jeesuksen suvussa oltiin…

Oli tila millainen oli, ja oli aika millainen tahansa, aina on kysymys yhdestä ja samasta asiasta. Aina etsitään vastausta yhteen ja samaan — tai kahteen ja samaan — kysymykseen. Mistä saada elantonsa ja mitä mieltä tässä elämässä on? ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo”, niin kuin kuulimme jo Mooseksen kirjassa kirjoitetun: toimeentulo ja elämän mieli kytkeytyvät toisiinsa ja ne kysyttävät meitä aina.

Sinäkin aikana kuin tämä kirkko on tässä seisonut, on Kaskisissa tapahtunut suuria. Metsä-Botnia on tullut ja  tuonut vaurautta, ja se on myös mennyt ja vienyt sitä mukanaan. Moni muutti tänne ja sittemmin moni on muuttanut muualle. Kielisuhteet ovat muuttuneet, muitakin äidinkieliä puhutaan kuin ruotsia tai suomea; hiippakuntakin vaihtui. Kaikki tämä vaikuttaa siihen kokemukseen, millaista on olla kaskislainen ja millaista on elää. On täysi syy kysyä, miten nyt eletäänkään paitsi ns. leivästä myös siitä, mitä Herra sanoo.

”Jumalan sana” on toisen maailman ääni

Mitä siis ”Herra sanoo”, mitä on se ”Jumalan sana”, jonka tärkeyttä etenkin luterilainen kirkko on väsymättä alleviivannut? Se ei niinkään ole kirja, se ei ensisijaisesti ole Raamattu painettuna eikä varsinkaan kirjahyllyssä. Jotta ihminen ”eläisi kaikesta mitä Herra sanoo”, hänen on kuunneltava ja hänen on omaksuttava kuuntelemansa. Tätä tarkoitetaan, kun ”Jumalan sanasta” puhutaan: Jumalan sana on jotakin sellaista, jonka kuuleminen muuttaa näkökulman elämään; jotakin sellaista, jonka omaksuminen vaikuttaa elämän suuntaan — tai jopa muuttaa elämän suunnan kokonaan.

Kun ”Herra sanoo” — niin rehevällä ruohorinteellä kuin Kaskisten kirkossakin — hän sanoo: ”…niin, mutta katsopa sitä tästä näkökulmasta.” ”Jumalan sana” kehystää elämän uudella tavalla ja uuden näköiseksi, siitä tulee taas kiinnostavaa ja tuoretta. Kun harmaudessa pilkottaakin väri, toivottomuudessa toivo ja mielettömyydessä mieli, elämää on alettu lukea toisesta näkökulmasta.

Ja tätähän me nyt tarvitsemme, niin Kaskisissa kuin kaikkialla. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”, lauletaan Dietrich Bonhoefferin virressä: kun maailma on tullut hulluksi ja kun vahvoja valtiota johtavat kelvottomat, jumalattomat ja sydämettömät johtajat, meille ei koskaan kerrata liikaa, että ”Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi” (Katekismus). Siksi kirkko ja siksi jumalanpalvelus.

Tai kun hyvinvointivaltion edellytykset rispaantuvat ja kun hyvinvointiyhteiskunnankin mahdollisuus kyseenalaistetaan, kun maailman onnellisimman maan vanhuksia uhkaa hoivan puute ja nuoria näköalattomuus, meille ei koskaan toisteta turhaan Herran sanaa ”minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer 29,11). Juuri tästä syystä jumalanpalvelus ja kirkko.

Hyvyys voittaa lopulta aina

Kysymys ei ole — yhtä vähän maailmaa, Suomea kuin Kaskisiakaan ajatellen — pelkästä lohduttelusta. Vielä vähemmän on kysymys sellaisesta vakuuttelusta, jolle ei lopulta ole katetta. Tuo ”Jumalan sana”, se ”toinen näkökulma”, se mitä ”Herra sanoo”, tämä ”toisen maailman ääni” on todella olemassa oleva vaihtoehto. Se on realistista taivasten valtakunnan logiikkaa. Se on vaikuttava vaihtoehto — ja lopulta jopa voittava todellisuus. Onhan se nähty.

Sehän on jo nähty. Paastonaika tiivistyy piinaviikoksi, jolloin Jeesuksen asia näyttää menevän ja meneekin päin helvettiä. Sitä päin ja sinne menee Jeesus itsekin. Kaikelle pahalle voi silloin täydestä syystä sanoa, että ”tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta” (Lk 22, 53). Kaikki on mennyttä, mikään ei enää lupaa mitään eikä missään näy vähäisintäkään valoa. Mutta.

Onhan se nähty, kuinka lopulta käy. Hyvyys voittaa ja toivokin nousee ylös. Se on jo nähty, ja se tullaan näkemään. Niin kuin Bonhoeffer alun perin päätti virreksi muotoillun runonsa: ”Hyvien voimien ihmeellisesti ympäröiminä / me odotamme turvallisesti, mitä tahansa tuleekin. / Jumala on kanssamme illoin ja aamuin / ja aivan varmasti jokaisena uutena päivänä.”

Niinpä tällä sunnuntailla on vielä kolmaskin nimi, Laetare, iloitkaa! Siksi kirkko ja siksi jumalanpalvelus.