Anna meren se selvittää

(Siirak 43:1-12, 23-27)

Paratiisin hurma – ja uhkaava turma

Siirak oli oman aikansa mittapuilla korkeasti oppinut. Käsityksessään maailman rakenteesta ja merenkulusta hän oli kuitenkin aikansa lapsi: aurinko kulkee rataansa, kuu muuttuu kummallisesti ja saaret istutetaan mereen, jossa polskii merihirviöitä. Siirak, kuivan maan asukas, luotti omiin havaintoihinsa ja siihen, mitä seilorit ovat hänelle kertoneet. Silti me ymmärrämme, mitä Siirakin mielessä liikkui. Maailmankuvan erilaisuus ei itse asiassa haittaa meitä ollenkaan.

Päällimmäiseksi nousee ja ylimmäksi jää Siirakin ylitsepursuileva ihastus maailmasta sellaisena kuin se on. Hän osaa ihmetellä ja lumoutua ja innostua – hänessä ei ole hiukkaakaan sellaista vanhan ja kaiken nähneen väsähtäneisyyttä mitä vaikkapa Saarnaajan kirja tihkuu. ”Kuinka ihanan näyn taivas tarjoaakaan!”; ”Kirkkaat tähdet ovat taivaan kaunistus”; ”Katso sateenkaarta ja ylistä sen luojaa” – ja lopulta: ”Mitä kerrommekin, emme pysty kertomaan kaikkea”.

Siirakin silmin katsoen me elämme tyrmistyttävän ihmeellisessä ja loputtoman ihanassa maailmassa. Ja siltähän tämä näyttää meidänkin silmillämme – meidän, joiden käsitys maailmankaikkeuden mittasuhteista on mittaamattomasti laajempi. Juuri avaruuden äärettömyyden edessä me koemme ja tajuamme, kuinka harvinaislaatuinen paikka meille onkaan annettu elettäväksi. Maapallo on sininen ja vihreä paratiisi. Sikäli kuin tiedämme, tämä on tosiasiallisista maailmoista paras – emmekä me ehkä koskaan saakaan tietoomme mitään sen kummempaa.

Paratiisillinen on tämä meidän planeettamme kaikkeen muuhun meidän tuntemaamme verrattuna, mutta kaikkien tunnettujen paratiisien tapaan sen sisällä on sen oma uhka. Me tiedämme ja tunnemme sen – meidän ei kannata yrittää syyllistää käärmettä eikä mitään eikä ketään muutakaan – koska itsehän me tämän paratiisin ongelmalaji olemme. Meitä niin paljon ja meidän elämäntapamme on niin kuluttava, että meidän paratiisimme hengittää raskaasti, yhä raskaammin. Toisaalta me kuitenkin olemme sellainen laji, joka on syönyt myös hyvän tiedon puusta eikä vain pahan: me ymmärrämme, missä olemme. Niinpä me etsimme paluureittiä parempaan tasapainoon paratiisin muiden asukkaiden kanssa.

Oseaaninen yhteys

Eikö vain jokainen purjelaiva, joka näinä päivinä on töijannut Aurajoen rantaan, olekin tämän tietoisuuden symboli ja merkki siitä, että me ymmärrämme olevamme osa luomakuntaa? Tuulen voima ja suunta ovat mitä ovat: ihminen ei vaadikaan hallita kaikkea eikä kulkea mistä tahansa milloin tahansa. Miksi me, poikkeuksetta, koemme purjehtivan laivan kauniiksi? Kaiketi ainakin siksi, että se kertoo sellaisesta asennoitumisesta ja sellaisesta ajasta, jolloin ihminen oli osa kokonaisuutta. Tuulessa ja tyvenessä, kotisataman ja määränpään välissä, taivaan ja meren välissä me olemme vieneet vain itsemme kokoisen tilan.

Olla ”osa suurta kaikkeutta” on perustavanlaatuinen tarve, johon merellä on sanottavansa; kun Siirak toteaa, että merellä ”on kaikkea ihmeellistä, hänen ihmetöitään”, kaikkein ihmeellisimmistä päästä on tämä kuulumisen kokemus. Keskustelin Rotterdamin satamassa kerran erään merimiehen kanssa merielämästä. Hänen kuvauksensa merielämän hienosta hetkestä jäi mieleen. ”Kun on ajettu pari kolme päivää Tyynellä merellä eikä ole näkynyt mitään muuta kuin merta ja on aamuvahdissa komentosillalla ja keittää perämiehelle ja itselle kupit kahvia ja menee sitten kannelle istumaan ja juo hiljakseen kahviaan ja aurinko nousee…” Tähän voisi jatkaa Siirakin sanoin: ”Kun aurinko nousee, se julistaa tullessaan, kuinka ihmeellinen se on. Se on Korkeimman luoma!”

Tuollaista ykseyden kokemusta tavataan nimittää ”oseaaniseksi” eikä varmaankaan sattumalta. Ihmisellä on taipumus löytää paikkansa juuri merellä (ehkä semminkin valtamerellä), tajuta se mihin kuuluu ja kokea se minkä osa on. On tavattu sanoa, että ”merellä ei ole ateisteja”. Ei ole kysymys vain siitä (vaikka siitäkin), että myrskyssä ihminen etsii turvaa Jumalasta. Ajatus on syvempi ja laajempi. Merellä ihminen yhä vain suostuu niin luomakunnan osaksi kuin Luojan kumppaniksikin – eikä edes vain silloin, kun hän seilaa purjein, vaan myös silloin, kun laivaa liikuttavat koneet.

Meren ja kristityn elämänmuoto

Niinpä ei herätäkään ihmetystä, missä ja keiden parissa kristillinen kirkko syntyi. Sen ensimmäinen alku oli Galilean meren kalastajissa, joita myöhemmin kutsuttiin apostoleiksi. Näiden Jeesuksen ensimmäisten seuraajien Kristus-uskosta muovautui itäisen Välimeren satamien merimiesten ja muiden matkaajien keskuudessa kristinusko sellaisena kuin me sen tunnemme. ”Meren elämänmuoto” pohjustaa kristillistä elämänmuotoa – tai muuntuu sellaiseksi ilman selvää rajaa.

Meren elämänmuoto ja kristityn elämänmuoto ovat myös siinä suhteessa yhtäläisiä, että ne edustavat lahjomatonta realismia. Täydellisyyttä hipova kauneus ja oseaaninen yhteenkuuluvuus ovat totta – mutta niin ovat myös väistämätön kärsimys ja äärimmäinen uhanalaisuus. Kun me kuljemme Auran rantaa ja katselemme purjehdusmerenkulun päivän puolta, meidän sopii muistaa myös kaikkea pimeää. Isänisäni äidinäiti syntyi merimiehen tyttäreksi; hän jäi viisivuotiaana isästään orvoksi, kun tämä haudattiin Välimereen Marseillen edustalle. Isäkään ei ollut nähnyt omaa isäänsä kuin viimeksi kuusivuotiaana: tämä lähti tuolloin merelle koskaan palaamatta. Edellisessäkin sukupolvessa kuolinaika ja -paikka jäävät hämäriksi. ”Purjehtijat kertovat meren vaaroista, ja kuulemamme kummastuttaa meitä”, muistuttaa jo Siirak.

Elämän kauneus ja kauheus ovat toistensa erottamaton pari, minkä niin meri yleensä kuin kristillinen usko erikseen osoittavat. Mitä tästä muutakaan voisi sanoa kuin toistaa runoilija Risto Rasan sanoin: ”Elämä, kuin kansakoulun paha puuro niin hyvässä keitossa, että sitä aina haki lisää.” Tai lisätä enää vain sen, mihin Siirak lopettaa: ”Mitä kerrommekin, emme pysty kertomaan kaikkea. Lopputulos on tämä: Hän [siis Jumala] on kaikki.”