Yliökirjoitus, Satakunnan Kansa

Vuoden 2017 kaksoisjuhlat tuovat väistämättä mieleeni ”paralleeliaktion”. Ensi lokakuun lopussa muistetaan Lutherin teesien julkistamista 500 vuotta sitten ja joulukuun alussa juhlitaan Suomen itsenäisyyden satavuotispäivää. Mutta mikä kumman paralleeliaktio?

Paralleeliaktio on kirjallinen fiktio. Robert Musilin suuressa aikakausiromaanissa Mies vailla ominaisuuksia aletaan vuonna 1913 valmistella Itävallan kilpailevaa rinnakkaisviritystä Saksan keisarin hallituskauden 30-vuotisjuhlalle. Samana vuonna 1918 Franz Josef tulisi hallinneeksi Itävalta-Unkaria 70 vuotta ja hänet nimitettäisiin rauhankeisariksi.

Lukija tietää sen mitä romaanihenkilöt eivät: seuraavana vuonna syttyy maailmansota. Sitä paitsi Itävallan keisarikin kuolee jo 1916. Eikä vuonna 1918 kumpaakaan keisarikuntaa enää ole.

Kuvitteellinen paralleeliaktio haihtuu taivaan tuuliin. Itsenäisyyden juhlavuoden ja reformaation merkkivuoden rinnakkaisvietolle ei käy samoin. Silti sitäkin voi uhata suurten puitteiden ja vähäisemmäksi koetun merkityksen epäsuhta.

Sinänsä erinomaiset juhlat menevät syystäkin limittäin ja lomittain: tämmöinen Suomi on paljossa myös luterilaisen kristillisyyden muovaama. Kuten kulttuurihistorian professori Kari Immonen on huomauttanut, koko luterilaista Eurooppaa, mutta etenkin Ruotsia ja Suomea, leimaavat ”valtaetäisyyden vähäisyys ja luottamuksen vahvuus”.

Kumpikin voisi kuitenkin voida paremmin.

Luottamusyhteiskunnassa ei epäillä sitä, etteivätkö pelisäännöt olisi reiluja. Parin viime viikon aikana on kuitenkin useasti esitetty väite, että hallituksen ministerityöryhmän linjaukset turvapaikanhakijoiden kohtelusta pohjustavat ”ilmiantoyhteiskuntaa”.

Ilmiantoyhteiskunta ja luottamusyhteiskunta sulkevat toisensa pois. Meillä ei ole varaa sellaiseen kokemukseen, että lait ja niiden soveltaminen olisivat ristiriidassa lakien pohjana olevien arvojen ja ylipäätään inhimillisyyden kanssa.

Valtaetäisyys puolestaan tarkoittaa ”kansan” ja ”eliitin” välistä tunteenomaista välimatkaa tai koettua etäisyyttä. Se on Suomessakin levinnyt. Ei ole luterilaisuus pystynyt varjelemaan Suomea kansainväliseltä trendiltä.

Kokemusmaailmat ovat eriytyneet eikä yhteisyys ole ensisijainen arvo, vaikka itsenäisyyden juhlavuoden teema Yhdessä onkin. Jotta juhlinta lisäisi yhteyttä, kaikkien kokemuksilla tulee olla tilansa. Niin ”kansan” kuin ”eliitinkin”, sekä enemmistön että vähemmistöjen.

Tästä on tullut aiempaa vaikeampaa. Somemaailma tai mikä lie ruokkii loukkaantumisherkkyyttä tai jopa –hakuisuutta. Sen sijaan, että itse kukin pyrkisi asettumaan toisen asemaan ja suhtautumaan toiseen niin kuin haluaisi itseensä suhtauduttavan, yhä useampi vahtii mustasukkaisesti omaa reviiriään.

Se ei sovi ainakaan luterilaiselle kristitylle. Häntä velvoittaa reformaation merkkivuoden tunnus Armoa 2017!, huutomerkki aina perässä. Lutherin itsensä mukaan lähimmäisenrakkauden kriteeri on lähimmäisen tarve: ”Älä ajattele muuta kuin että teet lähimmäiselle kuten Kristus on tehnyt sinulle.”

Vuoden 2017 rinnakkaisjuhlat eivät lässähdä paralleeliaktioksi, kunhan me tahdomme elää ihmisiksi.