Yhdessä syömään

Työpaikaltani lähdetään usein yhdessä lounaalle. Tällä on pari olennaista edellytystä. Toisaalta se, että on kiva syödä yhdessä ja toisaalta se, että on paikkoja, minne mennä.

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli perustettiin vuonna 1276, mutta tuskin sen ympäristössä on koskaan ollut enemmän hyviä ruokapaikkoja kuin nyt. Turku ei ole vain Suomen kirkollinen pääkaupunki vaan myös ruokapääkaupunki, ”Suomen Lyon”. Elämme otollista aikaa.

Tällä vuosituhannella palvelujen osuus Suomen bruttokansantuotteesta on sen kuin kasvanut. Vaikka ”majoitus- ja ravitsemistoiminnan” palvelualan arvonlisäys ei olekaan kehittynyt kovin kummoisesti, yhdessä syöminen on nousemassa arvoonsa. Ei niitä ruokapaikkoja muuten olisi.

Yhdessä syöminen ei ole vain nousemassa arvoonsa, vaan palaamassa siihen. Moderni yhteiskunta teki selvää perheitten yhteisistä aterioista, mutta tämä postmoderni tai mikä lie aika tuo ihmiset uudestaan samaan pöytään.

Hyvä niin. Samalla palvelut ja alkutuotanto lyövät kättä ohi tavaratuotannon. Alkaa olla vähemmän tyydyttävää hankkia ja omistaa tavaraa kuin tuottaa ruokaa ja ruokailla yhdessä. Mieluimmin syödään sitä, mikä on tuotettu lähellä, ja mieluimmin se nautitaan läheisiksi koettujen kanssa.

Kristillisen uskon ytimessä on ateria, sehän tiedetään. Ehtoollinen ei kuitenkaan nimestään huolimatta ole tunnistettava illallinen eikä aamiainenkaan. Katolinen teologian tohtori Andrea Ciucci totesikin taannoin Suomessa käydessään, että ”ateria, jolla murretaan herkullista happamatonta leipää ja jaetaan hyvää viiniä, puhuisi minun mielestäni merkityksellisemmällä tavalla tämän ajan ihmisille”.

Raamatun aikaista ehtoollisrukousta mukaillen kirjoitettu ehtoollisvirtemme 231 muistuttaa siitä, mistä oikea leipä tulee. ”Maan sato elonaikaan pelloilta korjataan, ja jyvät yhteen liittyy, kun leipä leivotaan. Näin, Herra, yhteen liitä sydämet kaikkien. Luo kirkkoon yksi sielu ja rauha taivainen.”

Tämän elämän ja iankaikkisen elämän ravinto kuuluvat yhteen ja ne nautitaan yhdessä.