Kolumni Turun Sanomissa 15.6.2019

Saarnaan tänään Hampurissa merenkulkijamessussa. Merimieskirkkomaailmaan on mukava palata – koska en ole siitä koskaan oikein irtautunutkaan. Jokin vuosi sitten melkein loukkaannuin, kun minut esiteltiin ”entiseksi merimiespastoriksi”. Miten niin ”entinen”? Merimiespapin identiteetti kulkee mukana, vaikka olenkin ajautunut muihin tehtäviin.

Noilta ajoilta jäi mielen pohjalle myös muukalaisuuden teologia. Kun sellaista aikoinaan enemmänkin pohdin, olin tunnistavinani siinä jotain laajemminkin osuvaa. Omiksi mielletyissä arjen ympyröissä toistuvat samat kuviot kuin vieraissa satamissa.

Jo viime vuosituhannen lopulla oli selvää, että itse kunkin ympyrät ovat eriytyneen yhteiskunnan osa-alueita, jotka muodostavat toistensa ympäristöjä. Yhtä symbolista tai koettua keskusta ei hakemallakaan löydä.

Länsimainen ihminen on yhä muukalainen omassa moniarvoistuneessa ja monikulttuuristuneessa yhteiskunnassaan. Netti on kyllä tehnyt ’omasta’ ja ’vieraasta’ lähes tarkoituksettomia sanoja ja muuttanut ilmaisut ’lähellä’ ja ’kaukana’ jokseenkin yhdentekeviksi. Kotoutumista mihinkään kotimaaksi miellettyyn tai liittymistä johonkin yhteiseen kulttuuriperintöön tämä ei toki ruoki.

So what? Muukalaisuus ei ole tauti, jonka voisi tai joka pitäisi parantaa. Sen sijaan muukalaisuus on annettu ja väistämätön konteksti, jossa kohdata autenttisen elämän haaste. Ehkä se on myös aikuistumisen merkki: sitä myöten kuin yksilöllistyy myös erillistyy.

Vastaava tai sama kokemus on kristillisen tradition ytimessä; ”näin on myös meidän hengellisessä elämässämme”. Jälkimodernin ihmisen tietoisuus ei olekaan nykyaikaista ja ainutkertaista, ja vielä vähemmän se on profaania tai sekulaaria.

Muukalaisuus, toisenlaisuus ja marginaalisuus on Raamatun keskeistä todellisuutta. Vanhan testamentin Jumalan kansalla oli vaeltajan ja välillä olevan identiteetti. Sen mukaan kuului myös käyttäytyä: ”Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena.”

Uusi testamentti ei puolestaan kerro vain siitä, kuinka kirkastettu Kristus ja ylhäinen Herra on eri syistä syrjäytettyjen ja kansallisten vähemmistöjen ystävä. Pikemminkin se tuo esiin sellaisen Ihmisen Pojan, Nasaretin Jeesuksen, joka suoraan samastuu näihin marginaaliryhmiin.

Muukalaisuus ei sellaisenaan ole ihmisen uskonnollinenkaan ongelma. Kristillisen itseymmärryksen mukaan se on se olemassaolon tapa ja tila, jossa ihmisen ja Jumalan kohtaaminen tässä maailmassa tapahtuu jos on tapahtuakseen.

Olla muukalainen ketään kohtaamatta on pirullista. Olematta muukalainen ei ketään voi jumalallisesti kohdata: jollei toinen ole toinen, vieras ja erillinen, miten häntä voisi katsoa silmästä silmään ja kasvoista kasvoihin?

Muukalaisuuden teologiaa pohtinut merimieskirkko päätyikin luonnehtimaan itseään ”muukalaisuuden jakamisen vieraanvaraiseksi tilaksi”. Suomen kieli mahdollistaa osuvan sanaleikin: vieraan-varaisuuden voi katsoa viittaavan myös siihen, että on varaa jättää vieraaksi. Vastaanottaminen ja vuorovaikutukseen kutsuminen ei edellytä samanlaistumista.

Tämä on kirkon idis ylipäätään. Toiseus jää voimaan iankaikkisesti. Taivas on se tila, jossa muukalaisten vieraanvaraisen kohtaamisen ennakoima ilo muuttuu Jumalaa kasvoista kasvoihin katsomisen riemuksi.