Uusi elämänmuoto kaikelle kansalle

Vielä nykyäänkin saan silloin tällöin joulukortteja, joiden aiheena eivät ole joulupukki, tontut ja muut menninkäiset. Tai lumimaisemat ja punatulkut. Joissakin kuvataan Jeesuksen syntymää.

Aikoinani hämmästelin, miksi niin monessa kuvassa Jeesus näyttää syntyneen luolaan. Eikös sen pitänyt olla majatalon talli? Vaikka mistäs sen tietää, josko luolatallit olivat Betlehemin tapa.

Luola syntymäpaikkana tulee ilmeisesti Jaakobin protoevankeliumista. Jaakobin ”alkuevankeliumi” on yksi niistä varhaiskristillisistä kirjoituksista, jotka ovat jääneet Uuden testamentin ulkopuolelle.

Noita ns. apokryfejä lukiessaan ei juuri ihmettele, miksi. Etenkin myöhäisimmissä teksteissä legendaarinen aines ottaa vallan.

Kahdella apokryfisellä evankeliumilla on kuitenkin selvä yhteys ikoneihin ja muuhun kristilliseen kuvatraditioon. Nikodemuksen evankeliumin kertomus Kristuksen laskeutumisesta tuonelaan ja Jaakobin protoevankeliumin kertomukset muun muassa Jeesuksen mummusta ja paapasta ovat vastaavien ikonien sanallinen selitys.

Eikä vain ikonien. Seimiasetelman laitamilla seisoo joskus paimenten ja tietäjien lisäksi yksi tai kaksi naishahmoa, joille ei äkkiseltään keksi selitystä. Satunnaisia ohikulkijoita he eivät kuitenkaan ole, vaan kätilöitä. Jos naisia on vain yksi, hän on Salome. Jos kaksi, toinen on Zelomi.

Apokryfeihin ei tarvitse suhtautua järin vakavasti. Vaikka joissain niistä olisikin jokin luotettava lisätieto, enimmäkseen kysymys on hurskaasta uteliaisuudesta ja sen ruokkimasta mielikuvituksesta.

Olisi niin kiinnostavaa kuulla, nähdä ja tietää lisää! On vastustamaton kiusaus laajentaa ja tavaton tarve kehittää lisukkeita. Joulu jos mikä on luonteeltaan barokkinen: koskaan ei ole sanottu tarpeeksi eikä koskaan koristeltu kylliksi.

Ihan hyvä niin. Joulun sopii vallan mainiosti olla ”kuin joulukuusi”, ylitsepursuava, sekava ja riemunkirjava. Kunhan latvassa on tähti ja ylimpänä siis itse asia, tervetuloa myös meno muu.

Keskeisin laajennus pelkkään seimeen nähden ei kuitenkaan ole jokin syntymäkertomuksen värikäs lisäosa, eivät liioin tonttuilut ja sen semmoiset. Sellainen on sitä vastoin enkelin ilmoittama koko kansan ilo.

Aiemmassa raamatunkäännöksessä suuri ilo ilmoitettiin ”kaikille kansoille”, mutta vaikka nyt puhutaankin ”koko kansasta”, yhtä laajalle seimeltä lähtevää uutta elämänmuotoa on tarkoitus levittää. Kaikkialle ja kaikille.

Kunhan seimen lapsi varttui, hän sovitti itseensä Jesajan kirjan tehtäväksiannon: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Jokin tuommoinen on syntymäkertomuksen olennaisin laajennusosa. Tyylisuunta ei ensisijaisesti olekaan barokki vaan funktionalismi: tähtäyspisteenä on tarkoitus ja sen mukaisuus. Joulu pelkistyy ja tiivistyy sellaiseen elämänmuotoon, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseä ja Jumalaa yli kaiken.

Vääjäämättä ja olosuhteista riippumatta. Enkelit lauloivat ”maan päällä rauhaa”, mutta 80 vuotta sitten oli sotajoulu. Minua sykähdyttää Kannaksella viestilottana palvelleen tätini tuolloin piirtämä kuva omasta joulunvietostaan.

Siinä hän on keskuspöydän edessä. Kynttilät palavat molemmin puolin, ja hän keskittyy ytimeen, jouluevankeliumiin: vallitkoon maan päällä rauhan ja oikeuden eikä sodan ja sorron elämänmuoto. Ja laajentukoon sen myötä suuri ilo.