Tosi kauniisti kuvattu

Syksyn aluksi työyhteisömme vietti retriittiä hiippakunnan reunalla Utössä. Muun jakamisen ohella retriitti toi jakoon suuren määrän toinen toistaan vaikuttavampia kuvia. Minulle ne taitavat olla retriitin pysyvin ja merkittävin anti.

Ennen vain ani harva kulki jatkuvasti kameran kanssa. Nyt melkein kaikilla on sellainen puhelimessaan. Tai pikemminkin: lähes jokaisella on mukanaan kamera, jolla voi välittää viestejä ja jopa soittaa puheluita.
Retriitti sai tuumaamaan, että hyvä näin. Kuka vain kuvaakin, on jo näkemäisillään maailman uskon silmin, Jumalaan nähden läpikuultoisena. Kamera on maailman sakramentaalisuuden tunnistamisväline.

Kuvaaja kuvaa sitä, mikä on merkityksellistä hänelle itselleen ja minkä hän haluaa näyttää myös muille. Kristillisessä uskossa taas on olennaista juuri merkityksen tunnistaminen ja vaikutetuksi tuleminen aina pyhän kokemiseen asti. Ja tämän uskonkokemuksen yhteinen jakaminen.

Kuvaaminen on vähintään uskon esiaste. Tai sitten se on sen harjoitusta, rukousta. Jopa kontemplaatiota, läpinäkemistä. Kristitty kyllä tietää, ettei hän tässä ajassa voi nähdä Jumalasta kuin selkäpuolen ja tässä maailmassa vain hänen jälkensä. Kuvaaminen kuitenkin havahduttaa siihen, että niitä jälkiä maailma on täynnään.

Jumala on – muun ohella – Kauneus. Etenkin sen lajin jälkiä kameran kanssa kulkeminen ohjaa tunnistamaan. Ja tallentamaan ja jakamaan.

Jostakin syystä suomalaista kristillisyyttä yhä riivaa kauneuteen liittyvä epäluulo. Eikös se ole vähän toisarvoista ja hempeää? Ei se ole, ja tämän tajuaa jokainen, joka näkee mitä kuvata. Joka tajuaa mihin tarkentaa ja miten rajata.

Kauneuden tunnistamisessa ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että usko näkisi elämän nättinä. ”Mikä on sievää, ei voi olla kaunista” (Wittgenstein). Jumala on Kauneuden ohella myös muun muassa Totuus. Kamera on myös sitä varten, mikä on karusti totta.

Ihan liikaa jaossa on sellaisia lahjakirjoja, joiden kuvat ja sanat ovat pelkästään sööttejä ja sellaisina paitsi pinnallisia myös pahasti epätosia.

Kuvaaja siis kuvaa sitä, mikä on merkityksellistä hänelle itselleen ja minkä hän haluaa näyttää myös muille. Selfie, ”itseke”, näyttää, miten itse haluaisi tulla nähdyksi ja minkä toivoisi todeksi.
Mitäpä ihminen enemmän kaipaakaan kuin nähdyksi tulemista. Lääkitsevä kokemus siitä, että on Jumalan näkemä, tuskin todellistuu, ellei tule ihmisten näkemäksi. Kun taas silminnähden kuuluu joukkoon, tunnistaa jo siinä merkityksensä ja ihmisarvonsa. Tähän perustuu voimauttava valokuvaus, joka on paikannut monen itsetunnon.

Totta kai selfie voi olla myös sellainen itseke, joka tukee kulissia. Pahimmillaan kysymys on siitä, mitä luterilaisessa perinteessä nimitetään ”tekojen vanhurskaudeksi”: ihminen yrittää rakennella itselleen sellaisen tekominuuden, jonka luulee kelpaavan kanssakäymiseen aitoa minää paremmin. Selfie voi esittää jotakuta, joka pääsee ihailtujen ihmisten kylkeen ja jonka elämäntavatkin osoittavat hänen olevan osa oikeanlaatuisten ihmisten yhteisöä.

Itsekkeitä voi – ja tulee – lukea myös toisin. Enimmäkseen niissä jaetaan yhteisyyttä ja elämäniloa. Niissä välittyy koettu hyvyys ja rakkaus – ja tosi kauneus. Jopa armo: selfie näyttää lahjan ja sen vastaanottajan, se osoittaa sellaisenaan kelpaamisen.

Kaikissa kuvaussuunnissa kuultaa läpi Jumalan hyvyys, rakkaus, totuus ja kauneus.