Yrjö, taru ja tosi

Perjantaina on Yrjön nimipäivä, alun perin pyhän Yrjön muistopäivä. Koska partioliikekin pitää Yrjänää nimikkopyhimyksenään, sen vuosikalenterissa yrjönpäivällä on erityinen merkitys.

Pyhä Yrjö on myös ties kuinka monen maan ja kaupungin suojeluspyhimys. Hänen henkilöhistoriansa peittyy kuitenkin historian hämärään.

Georgios näyttää olleen alkukirkon aikainen sotilas ja marttyyri. Joskus vuoden 1000 paikkeilla hänestä kuitenkin alettiin kertoa lohikäärmeen surmaajana. Sellaisena hän on meille kuvataiteesta tuttu.

Lohikäärmeitä ei luonnossa juuri esiinny, mutta syy ei suinkaan ole se, että pyhä Yrjö olisi tappanut niistä viimeisen. Ei niitä ollut hänenkään aikanaan.

Legenda ei kuvaa historiaa, vaan kuvittaa taistelua pahaa vastaan. Jotain sellaista se partioliikkeessäkin kuvannee.

Pyhimyskertomuksiin on vuosisatojen aikana tarttunut kosolti ylimääräisiä koristuksia ja lisukkeita. Niitä voi olla niin paljon, ettei alta enää erotu mitään sen todellisempaa. Ehkei sellaista perustaa aina ole ollutkaan.

Viitisenkymmentä vuotta sitten katolinen kirkko syrjäytti pyhimyskalenteristaan pyhän Kristoforoksen, sananmukaisesti Kristuksenkantajan, johon liittyvät legendat ovat erityisen sekavia.

Tästä hermostuivat etenkin puolalaiset rekkakuskit, kuljetusala kun on Kristoforoksen erityissuojelussa. Paikallisesti kunnioitus sentään saa jatkua. Aikoinaan itsekin ostin Puolasta Kristoforos-aiheisen autonavaimen perän.

Legendat toimivat, vaikka osa niistä leijuu kokonaan ilmassa. Villitkin tarinat voivat antaa elävyyttä tärkeille arvoille ja periaatteille. Satumaisetkin kertomukset voivat elähdyttää mieltä.

Kristillisen uskon ytimessä ei kuitenkaan ole tarinaniskentä.  Se, mikä on olennaista, sitoutuu aikaan ja paikkaan.

”Kärsi Pontius Pilatuksen aikana.” ”Nousi kolmantena päivänä kuolleista.” Uskontunnustus pudottelee faktoja. Siinä ei ole krumeluureja.

Ajan myötä mielikuvitus synnyttää lohikäärmeitä. Mikäs siinä, mutta aika ajoin on syytä porautua koristeiden alle ja palata karuun alkuun.