Siltä näyttää

Habet fides oculos suos. Latina ei itse asiassa ole yhtään suomea hienompi kieli – niin kuin ei muuten englantikaan ole. Teologisten viisauksien laukominen latinaksi osoittaa vain sen, että noin on tuumattu jo hyvän aikaa.

Uskolla on omat silmänsä. Niin se kuuluu suomeksi, ja niinhän se on. Uskonnollinen usko on kattava tapa nähdä. Tässä mielessä se on tosiaankin maailman-katsomus.

Omat silmänsä on monella muullakin kuin uskolla. Niin kuin vaikka rakkaudella. Rakastunut tunnetusti katsoo ainakin rakastettuaan ruusunpunaisten silmälasien lävitse. Mahdollisesti jopa maailmaa ylipäätään.

Poliittiset katsomukset tarjoavat paljon arkisempia mutta sitäkin vaikuttavampia vaihtoehtoja omaksi tavaksi nähdä. Niin paljon kuin ”vaihtoehtoisia faktoja” onkin irvitty, sellaisia tosiaan on. Tietty kokonaisnäkemys nostaa esiin toiset seikat ja painaa toisia alas. Mielikuva maailmasta ja yhteiskunnasta rakentuu valikoituneelle tietoainekselle.

Viime aikoina minua on ajatteluttanut, millaiset resurssimielikuvat poliittisia vaihtoehtoja ja valintoja ohjaavat. Yhteiskunnan resursseja toki tarkastellaan myös kovan tutkimustiedon pohjalta, mutta poliittiset jakolinjat tuntuvat vahvasti juoksevan mielikuvien välistä.

Vanha perusjako on varsin selvä. Oikealla halutaan tuottaa, vasemmalla jakaa. Mitä jaettavissa oleviin hyvyyksiin tulee, oikealla vallitsee vastaavasti niukkuuden ja vasemmalla runsauden mielikuva.

Vaikka vanha vastakkainasettelu näyttääkin olevan jonkinasteisessa nousussa, uudempi kahtiajako on nimenomaan resurssimielikuvien kannalta sitä kiinnostavampi.

Poliittisen kentän eri laitoihin sijoitetaan nykyään perussuomalaiset ja vihreät. Mediajulkisuudessa edellistä leimaa kysymys maahanmuutosta ja jälkimmäistä huoli ympäristöstä. Näitä voi hyvästä syystä tarkastella resurssikysymyksinä.

Vihreiden mielestä ympäristö on vain niukasti hyödynnettävissä, kun taas maahanmuuttajien vastaanottamiseen on voimavaroja vaikka kuinka.

Perussuomalainen mielikuva on päinvastainen: yhtä vähän talous kuin kulttuurikaan kestää sen enempää maahanmuuttoa, kun taas ympäristön osalta hätä ei ole tämän näköinen.

Maailma tosiaan näyttää erilaiselta perussuomalaisin ja vihrein silmin, mutta eroon saattaa vaikuttaa myös aikaperspektiivi. Mikä muuttuu kestämättömäksi, ellei siihen heti puututa, ja mihin haasteeseen ehtii ajan myötä kyllä vastata?

Vahvat vaihtoehdot piirtyvät selkeästi ja jopa ruokkivat toinen toistaan. Pitemmän päälle ei kuitenkaan ole kenenkään etu, jos puolueet ja niiden kannattajat alkavat yksisilmäisesti pitää toisia oman oikeassa olemisensa kääntöpuolena.

Vaikka puolueilla, rakkaudella ja uskolla kuinka on omat silmänsä, ihmiset yhtä kaikki näkevät maailman ja elämän koko lailla samoin. Rauhallinen yhteiselämä ei saa heiluttamaan lippuja, mutta yhteiskuntarauhaa jos mitä yleisesti arvostetaan.

Joku 1960-luvun piispa kehotti poliitikkoja hymyyn ja ystävällisyyteen kovien kasvojen sijaan. Äsken satavuotisjuhlittu Kari Suomalainen ei malttanut olla moista kommentoimatta.

Piirroksessa puoluehahmot ensin tappelevat vihaisesti kuin kissat ja koirat. Piispallisen kehotuksen kuultuaan he jatkavat tappeluaan – mutta hymyssä suin.

Yhtä naiivi kuin muinainen kollegani saatan minäkin olla, mutta kun uskolla on omat silmänsä, minusta ihmiset näyttävät kuuluvan samalle puolelle yrityksessään elää. Omnes honorate.