Rajamaa ja valtakunta

Vuonna 1918 kynäiltyä Vöyrin marssia voi kohteliaasti nimittää tilapäisrunoudeksi. Ennemminkin se on silkka tilapäisrenkutus, jolla ei vielä vähän aikaa sitten ollut muuta kuin historiallista arvoa oman aikansa tuntemusten kuvaajana.

Venäjän hyökkäys palautti tietoisuuteen Eino Leinon runon Terve Ukraina! Yllättäen myös Vöyrin marssi ajankohtaistui, tosin muutettavat muuttaen. Kun siinä vaihtaa Pietarin Moskovaan ja Suomen Ukrainaan, marssi kuvaa Putinin ja hänen klikkinsä ongelmaa osuvasti.

”Pikkuryssät Pietarissa näki pahaa unta, / Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.” Marssin ensi kertaa kuullessani oudoksuin kyllä noita vaihtoehtoja: miksi juuri ”rajamaa” ja ”valtakunta”? Suomeen ne eivät oikein tunnu osuvan.

Ukrainan nimi viittaa rajalla olemiseen, toisin kuin Suomen. Teologisen Aikakauskirjan Ukraina-teemanumeron (2/2020) pääkirjoitus onkin otsikoitu kuin Vöyrin marssia kopioiden: Ukraina – rajamaa vai valtakunta?

Moskovan pahimmassa painajaisessa Ukraina ei olisi pelkästään Venäjään nähden täysin itsenäinen valtio ja valtakunta, vaan myös tai ennen muuta Venäjän

kulttuurinen haastaja. Sen tarjoama vaihtoehtoinen identiteetti nostattaisi kysymyksen, kumpi tässä itse asiassa rajamaata onkaan.

Identiteettikertomusten keskiössä on kristillinen usko. Varhaiskeskiaikaista Kyivin Rusjia nimitettiin Suomessa pitkään ”Kiovan Venäjäksi”, ja 2016 Moskovan keskustassa paljastettiin vuonna 988 kastetun ja maansa sen myötä kristillistäneen suuriruhtinas Vladimirin patsas.

Vladimir kuitenkin kastettiin Dniprossa eikä Moskovasta ollut tuolloin mitään tietoa. Itsenäistynyt Ukraina puolestaan käytti vuonna 1918 lippua, jonka värit olivat nykyiseen nähden päinvastaisessa järjestyksessä. Sen ylhäällä oleva keltainen kuvasi Kyivin kirkkojen kultaisia kupoleita ja alhaalla oleva sininen Dniproa. Värit heijastavat identiteetin historiallista lähtökohtaa: Kyivin Rusj ei ole siirtynyt koti- ja keskuskaupungistaan minnekään.

Ukrainan ortodoksit ovat pitkään olleet Moskovan patriarkaatin alaisuudessa, mutta etenkin Neuvostoliiton hajottua myös kirkolliset itsenäisyyspyrkimykset saivat uutta voimaa. Konstantinopolin patriarkka Bartolomeus myönsi Ukrainan ortodoksiselle kirkolle täyden itsenäisyyden tammikuussa 2019. Suuriruhtinas Vladimirin ja hänen kansansa kasteen muisto ei enää ole moskovalaisten monopoli.

Venäjän ortodoksiselle kirkolle tämä ei kelvannut, ja se katkaisi ehtoollisyhteyden paitsi Konstantinopoliin myös muihin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka tunnustavat Ukrainan kirkon kanoniseksi, kirkon lain mukaiseksi. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jo valmiiksi tavattoman sekava tilanne mutkistui entisestään.

Putinin Venäjä ei halua tunnustaa Ukrainalle oikeutta olemassaoloon eikä omaan identiteettiin. Patriarkka Kirill on samaa mieltä mitä kirkkoon tulee. Samastuminen Venäjän hyökkäyspolitiikkaan herättää kysymyksen, onko hänen johtamansa kirkko eronnut ortodoksisesta maailmasta pelkästään ehtoollisyhteyden eikä myös itse uskonsisällön suhteen. Sen omastakin piiristä kuuluu ääniä, jonka mukaan Venäjän asevoimien uusi pääkatedraali on ”pakanatemppeli”.

Venäjän poliittisuskonnolliseen minäkäsitykseen kuuluu olla tavalla tai toisella jumalallinen vaihtoehto turmeltuneelle lännelle. Näyttää siltä, ettei lännessä ole osattu lähimainkaan tunnistaa tämän ”pyhän Venäjän” identiteettipoliittista voimaa.

Hyökkääminen, tappaminen, raiskaaminen, tuhoaminen, varastaminen ja valehtelu yhtä kaikki osoittavat pyhyysajattelun olevan ”perkeleen petoksia ja juonia”. Ne suistavat Venäjän ”pyhästä” valtakunnasta helvetin rajamaaksi.

Jorge Luis Borges viittaa Saksalaisessa sielunmessussa fiktiiviseen tarinaan, ”jossa muuan kuudennentoista vuosisadan lontoolainen rahanlainaaja yrittää kuolemansa hetkellä turhaan todistaa synnittömyyttään aavistamatta lainkaan että hänen elämänsä ainoana oikeutuksena on inspiraatio jonka vallassa muuan kerran talossa käynyt ja jo unohtunut asiakas loi Shylockin hahmon”.

Mitä jos itsensä pyhittäneen valtakunnan laita onkin samoin?