Kolumni Turun Sanomissa 12.10.2018

En varmaan ollut kahtakymmentäkään, kun hämmästyin siitä, että ”luonnonsuojelijat vaativat”. En yhtään muista, mitä vaadittiin – se ei ollut silloisen tyrmistykseni ja nyt koko jutun muistamisen syy.
Minulle ei vain ollut juolahtanut mieleen, että ihmiset voisivat jakautua kahtia luonnonsuojelijoihin ja ei-luonnonsuojelijoihin. Että jotkut piittaisivat yksinomaan luonnon suojelusta ja toiset eivät pitäisi sitä minään. Että tässä olisi jokin joko/tai.
Jaosta kahteen on sittemmin tullut uusi normaali. Monivivahteisemmat sekä/että ja toisaalta/toisaalta ovat kovilla.
Washingtonissa työskentelevä toimittaja Laura Saarikoski otti viime kuussa (HS 3.9.) uudelleen esille kolme vuotta sitten jo kertaalleen julkaisemansa Pew-tutkimuslaitoksen grafiikan. Se osoittaa, että keskirepublikaani ja keskidemokraatti ovat parissakymmenessä vuodessa rajusti etääntyneet toisistaan.
Jo ennen Trumpia neljännes demokraateista ja kolmannes republikaaneista piti toista puoluetta uhkana isänmaalle. Ja sen myötä epäilemättä myös itselleen ja hyvän elämän edellytyksille ylipäätään.
Suomen puoluejärjestelmä ei onneksemme ole tiukan kaksijakoinen, vaikka vasemmisto ja oikeisto vielä jotain tarkoittavatkin. Vahva puolueidentiteetti – varsinkin muut pois sulkeva – on rispaantumassa.
Sen tilalle on kuitenkin tunkemassa identiteettipolitiikka, jossa olennaista on samastua oikein ajattelevien ryhmään. Siitä Amerikoissakin näyttää olevan kysymys. Saarikoski nimittää puolueiden väliin auennutta railoa arvokuiluksi.
Identiteettikamppailun hehkusta, pystypäätyisyydestä ja poissulkevuudesta kirkossa on kokemusta. Varsinkin murrosajat ovat suosineet niitä, joiden mielestä vanha pitää kitkeä pois juurineen ja niitä, joiden mielestä siitä ei pidä muuttaa piiruakaan.
Itse olen ruvennut yhä enemmän tykkäämään sellaisista tyypeistä, joiden pää pysyy kylmänä kuuminakin aikoina ja joilla on silmää ja korvaa muullekin kuin oman viiteryhmänsä itsestäänselvyyksille.
Reformaation aikana sellainen vaikuttaja oli Philipp Melanchthon, Lutherin työtovereista ykkönen. Hänen kuolinperformanssinsa on vailla vertaa.
Melanchthonin ruumiin molemmin puolin oli paperilappu. Oikealle puolelle oli kirjattu varsinainen asia: ”Menet valoon, näet Jumalan, katsot hänen Poikaansa ja opit ne ihmeelliset salaisuudet, joita et tässä elämässä ole voinut ymmärtää.”
Vasemmalla oli vainajan helpotuksen huokaus: ”Sinut päästetään vapaaksi synneistä ja vapautetaan teologien kitkeryydestä ja raivosta.”
Teologien raivotaudista, rabies theologorum, muodostui pysyvä käsite paljolti juuri Melanchthonin ansiosta. Kun luterilainen reformaatio etsi ja puolusti identiteettiään, hänen halunsa sovitella ja pyrkiä yhteisymmärrykseen nostatti halveksuntaa ja vihaa.
Luterilaisen kirkon tärkein oppidokumentti Augsburgin tunnustus on kuitenkin Melanchthonin kynästä. Kiihkon hiljakseen jäähdyttyä sitä on kiitetty ekumeenisesta hengestä, joka antaa aineksia yhteydelle.
Toisensa mitätöiviä, toisiaan pelkääviä ja toisensa poissulkevia ”arvoliberaaleja” ja ”arvokonservatiiveja” vaivaa identiteettipoliittinen raivotauti. Eikä ympäristönsuojelukaan ole vain ”ympäristönsuojelijoiden” asia.
Elämä on sekä/että. Paitsi silloin, kun se on ennemminkin toisaalta/toisaalta.