Paastoviesti 2.3.2022

Kun Putinin sielunelämää (tai vastaavaa) on yritetty ymmärtää, nettiin on alkanut ilmestyä yhä tiuhemmin viittauksia Ivan Iljiniin (1883–1954) ja  Aleksandr Duginiin (1962–). Muitakin on:  vuonna 2014 Putin jakoi kuvernööriensä luettavaksi paitsi Iljinin kirjan ”Tehtävämme” myös Venäjän pyhää imperiumia hahmotelleen Nikolai Berdjajevin (1874–1948) ja slavofiilifilosofi Vladimir Solovjevin (1853–1900) teokset.

Materiaalia siis on vaikka kuinka paljon. Luulisi ainakin läntisten tiedustelupalvelujen lukeneen läksynsä ja valistaneen myös poliitikkoja siitä, ettei moskovalaisessa kulttuuripiirissä ollenkaan jaeta meikäläisiä ihanteita – Iljinin mielestä kaikki ulkopuolisten pyrkimykset istuttaa Venäjälle formaalista
demokratiaa olivat ”naiveja, kevytmielisiä ja vastuuttomia”. Tietenkin on ollut houkuttelevaa kuvitella Francis Fukuyaman tunnetun kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) mukaan, että liberaali demokratia on voittanut ideologioiden taistelun. Olisi kuitenkin pitänyt ottaa vakavammin Samuel P. Huntingtonin teos ”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys” (1996), jonka nimi jo kertoo, että yhteentörmäyksiä on edelleen odotettavissa.

Mediaa seuratessa ei voi välttyä kiusalliselta kokemukselta, ettei Putinin uhoa ja siitä seuraavaa valmiutta kylvää tuhoa tajuttu edes länsimaisessa valtiojohdossa. Kovin ollaan oltu yllättyneitä siitä, ettei Moskovan narratiivi ja maailmanselitys koostu samoista aineksista kuin lännessä. Sen mukaan Venäjä on kaltoinkohdeltu suuruus, eräänlainen väärinymmärretty nero, jonka on saatava takaisin se tila ja paikka, joka sille maailmassa jokseenkin jumalallisen järjestyksen mukaan kuuluu.

Kirjoitin joulun alla 2015 Turun Sanomiin kolumnin, jossa mietin akateemikko Martti Haavion (1899–1973) kuvaamaa ”tyrannisoivaa myyttiä” (https://www.piispakaarlokalliala.fi/kirjoitukset/make-us-small-again/). Sellaisessa on kysymys menneen kulta-ajan tai sankarin paluusta. Haavio kertoo nimittävänsä tuon kaltaista myyttiä tyrannisoivaksi sen ”toimintaan pakottavan voimansa vuoksi”. Kommentoin sitä näin: ”En ole ihan varma, ymmärränkö mitä tuo toimintaan pakottaminen ajaa takaa. Jos aatteellista ja poliittista voimaa tarkoitetaan, sitä myytillä on enemmän kuin tarpeeksi.”

Nyt tuntuu siltä, että ymmärrän. Putinin mielessä on sellainen Venäjän kulta-ajan myytti, jossa muinaisen sankarin uusi hahmo on hän itse ja joka ”pakottaa toimintaan”: hyökkäämään ja tuhoamaan menneen ja tulevan kuvitellun onnelan nimissä.

Päädyin kolumnissani siihen, että kristillisessä uskossa ei odota kulta-ajan palauttavaa ”Daavidin poikaa”, vaan ”Ihmisen Poikaa”, jonka avaama uusi aika on vanhaan nähden käänteinen. Siinä pienin on suurin ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Paastonajan nyt alettua voisi lainata adventtivirttä (VK 5), jonka mukaan ”hän voittaa kärsimällä” – muistetaanhan sekä ensimmäisenä adventtisunnuntaina että palmusunnuntaina Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin.

Kristinuskosta ei ole suuruusmyyttien vanhurskauttajaksi. Siksi on paitsi traagista myös syvästi vastenmielistä, ettei Moskovan patriarkka Kirill pysty sanoutumaan irti Putinin hyökkäyssodasta. Moskovan patriarkaatin metropoliitta Onufri on sen sijaan ollut Kiovassa suoraselkäinen ja -sanainen.  ”Venäjä aloitti sotatoimet Ukrainaa vastaan”; ”Ukrainan ja Venäjän kansat ovat nousseet Dneprin kastevedestä, ja sota näiden kahden kansan välillä on kateudesta veljensä murhanneen Kainin synnin toisinto. Sellaiselle sodalle ei tule oikeutusta Jumalalta eikä ihmisiltäkään.”

Kristillinen usko on vaihtoehto tyrannisoiville myyteille. Se nakertaa pohjan suuruusharhoilta ja suuruudenhulluudelta. Siinä määrin kuin sellaisia myös itsessään tunnistaa, niiden poisperkaamisen paastonaika on juuri nyt.