Oikeilla jäljillä

Kari Suomalainen julkaisi 1964 pilapiirroksen kotimaanmatkailusta, joka ”avartaa näköpiiriä”. Piirroksessa on neljä keskenään samanlaista ruutua Keski-, Etelä-, Länsi- ja Itä-Suomesta, yksi kustakin.

Pilapiirtäjä saakin irviä, ja viesti käy kyllä selväksi. Suomalaisissa maisemissa on harvoin ihmeellisyyksiä ja äärimmäisyyksiä. ”Kotomaamme koko kuva” on kuin onkin sen ”ystävälliset äidinkasvot”, ne jotka sellaisina olivat painuneet Jukolan Eeron sydämen syvyteen.

Karikatyyri ei kuitenkaan semmoisenaan pidä paikkaansa eikä se ole koko totuus. Samainen Jukolan Eero jo tiesi, mikä tekee paikoista erilaisia.

Hänelle oli arvossaan ”se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut”. Paikkojen erityisyys on olennaisesti kytkyssä niiden tapahtumahistoriaan.

Historioitsija Teemu Keskisarja totesikin kesällä (Aarrelehti 24.6.), että hän elää historian vain kotomaan kamaralla. Maailmalta voisi kyllä poimia huippukohteita ja dramatiikkaa yllin kyllin, mutta ”kosketus­etäisyyttä, haistamista ja maistamista varten on Suomi”.

Sen vuoksi mennyt kotimaanmatkailun kesä olikin tavanomaista etelänreissaamista antoisampi. Turun itsetietoista iskulausetta voisi laajentaa muihinkin paikkakuntiin: ”Varför Paris – vi har ju Åbo!”

Itse kävin Pariisissa vasta melkein kolmekymppisenä, mutta Turussa jo alle 10-vuotiaana. Muistan hyvin Luostarinmäen ja sen, ettei linnan vanhaan osaan päässyt. Sen kunnostus kun oli jatkosodan pommitusten jäljiltä vielä kesken.

Valokuvat vahvistavat muistikuvat. Olen tosiaankin nähnyt ja kokenut Isonkyrön vanhan kirkon ja Mahlun maailmanpatsaan. Eivätkä Ryövärinkuoppa ja Ilmarisen hauta ole mitä tahansa painaumia: ne painuivat myös mieleen.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän kiinnostaa hyppiä huipulta huipulle. Sitä vähemmän on  ahne kaiken maailman erikoisuuksille.

Olimme kesän matkoilla oikeilla jäljillä. Niillä, jotka ovat esivanhempiemme jättämiä ja siksi ainutlaatuisia aistia ja kokea.