Näistä kirjoista en luovu

Tämän lehden ilmestymispäivänä valitaan Turun arkkihiippakunnan piispa. Uusien piispojen perehdyttämiseen kuuluu sarkastinen muistutus, että tästedes et enää koskaan syö huonosti, et koskaan enää kuule totuutta etkä koskaan enää lue kirjaa, jonka haluaisit lukea.

Mikään noista ei sellaisenaan pidä paikkaansa, mutta kaikissa on totta ainakin toinen puoli. Syvempiä tuntemuksia minussa on kuitenkin herättänyt vain kolmas kohta.

Se tulee nyt uudella tavalla vastaan, kun siivoan kirjahyllyjä. Kun kaikkien kirjojen kanssa on täysin mahdotonta muuttaa, mitkä haluan mukaani ja mitkä lukea?

Olen tiennyt sen ennenkin, että halu omistaa kirja ja halu lukea se ei ole yksi ja sama. Nyt se korostuu. ”Kun vihdoinkin on aikaa lukea tämä” ei ole ainoa syy pitää kirjasta kiinni.

On tärkeitä kirjoja, joita en koskaan kuitenkaan lue ja varsinkin sellaisia kirjoja, joita en koskaan lue uudelleen. Ne ovat silti olennaisia, koska ne ovat osa itseymmärrystäni: olen sellainen ihminen, joka pitää yllä ainakin näköyhteyttä tiettyihin klassikoihin. Ja joka tuntisi olonsa orvoksi ja epävarmaksi ilman niitä.

Vielä muutama vuosi sitten järkeilin, että moni noista lukemattomista lukemattomista kirjoista on siinä etenkin kaiken varalta. Kun joskus valmistelen jotakin puhetta tai kirjoitusta, siitäpä voi löytää kiinnostavaa materiaalia.

Katin kontit. Yhtä ainutta kertaa ei ole ollut niin paljon aikaa, että olisin voinut aloittaa valmistelun lukemalla jotakin ennestään täysin lukematonta. Vain sitä olen pystynyt hyödyntämään, mistä minulla jo on ollut jokin käsitys.

Toivottavasti uusi piispa saa varatuksi luku- ja fundeerausviikon silloin ja toisen tällöin. On eri asia ammentaa kaivosta, johon hiljakseen virtaa uutta raikasta vettä, kuin säiliöstä, jonka sisältö toisaalta ummehtuu ja toisaalta ehtyy.

Eläkkeellä saa lukea mitä huvittaa. Ja olla lukematta, jollei huvita. Minusta tuntuu siltä, että kaikenkarvaiset mietinnöt jäävät vähiin. Tämä tuskin ketään hämmästyttää. Itseäni on kuitenkin vähän yllättänyt, mistä kirjoista luovun ja mistä en. Mitä ehkä vielä luen ja mitä varmasti en.

Eläkepäivien huvituksiini ei kuulu kovinkaan filosofinen teologia, vaikka sellaista aikoinaan paljonkin luin ja vähän tutkinkin. Ja mitä en pappina tähän mennessä ole omaksunut, sitä en käytännöllisen teologian kirjoistanikaan enää opi.

Poistoon ei kuitenkaan mene juuri mitään raamatuntutkimusta. Eikä hengellisen elämän ydinkirjallisuutta senkään vertaa.

Oppikirjassaan Kristillisen uskon perusteet (ei poisteta) Alister McGrath toteaa, että teologialla on neljä päälähdettä: Raamattu, järki, traditio ja kokemus. Katsonpa sitten ympärilleni, kirjahyllyyni tai peiliin, nyt puhuttelevat Raamattu ja kokemus.

Fundamentalismin tai hurmahenkisyyden noususta ei ole kysymys, vaan sellaisen tasapainon hakemisesta, jossa usko ei niinkään näyttäydy loppuun asti valmiin tietosisällön omaksumisena kuin osallisuutena yli ymmärryksenkin käyvään Jumalan läsnäolon mysteeriin.

Raamattu kertoo Jumalasta, joka hakeutuu yhä läheisempään kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Ne hengellisen elämän kirjat, joista ei kannata luopua, kuvaavat tätä lähestymistä, vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Niinpä aion yhä uudestaan palata Maria Normanbylaiseen ja Juliana Norwichlaiseen. Siksi Zarri ja Weil eivät lähde mihinkään. Eivätkä Rekolat ja monet muut. Eikä vielä myöskään Donne (sori siitä, Elina).