Mennyt nykyistyy

Lomalla voi tehdä matkan uusiin maisemiin ja katsella ennennäkemättömiä. Moni kuitenkin valitsee päinvastaisen suunnan, koska entisyyden jälleennäkemisestä saa paljon paremmat vibat.

Se, missä kuljimme kerran, on täynnä merkityksiä. Se tiukkuu niitä. Siksi minäkin aion tänä kesänä kävellä niitä polkuja ja rantateitä, joilla on koipiini erityislaatuinen suhde.

Menneisiin palaaminen ”ei ole tätä päivää”, jos sitä katsoo pinnallisen edistysuskon suunnasta. Kun ”nyt on vuosi 2019”, ei pitäisi olla kadonnutta aikaa etsimässä, niin kuin Marcel Proust samannimisessä romaanisarjassaan. Vaan nykyaikaa etsimässä, niin kuin Olavi Paavolainen sen nimisessä kirjassa.

Kirkkoisä Augustinus kuitenkin ymmärsi paremmin. Hänen mukaansa kaikki ajan suunnat avautuvat ihmisen tietoisuudelle nykyisyytenä. On vain menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Tietenkin: missäs muualla ja milloin me olemmekaan kuin tässä ja nyt? Kaikkien aikojen leikkauskohdassa tässä ollaan.

Mennyt ja tuleva ovat näin ollen tasoissa siinä, että kumpikin välittyy meille samassa pisteessä – nykyisyydessä siis.  Menneisyys on kuitenkin tulevaisuutta edellä siinä suhteessa, että se voi viitata tosiasiallisiin tapahtumiin ja reaalisiin tuotoksiin. Sen anti nykyisyydelle on perin konkreettinen, kun taas tulevaisuus vielä odottaa todellistumistaan.

Lapsuusmuistojen paikat taipuvat koskettamaan aikuisen mielenmaisemaa. Ne pihat, ne pellot, se silloinen koti. Muistot nykyistyvät tavalla, joka epäilemättä sykähdyttäisi Augustinustakin.

Menneisyyden tuoksuista, tunnoista ja kosketuksista tulee siis nykyisyyttä, kun niitä muistellaan. Niiden konkreettinen anti nykyisyydelle on elämän mieli ja merkityksellisyys: mennyt ei ole mikään laahus saati kiviriippa.

Rukoilijat ovat tienneet tämän aina. Kun he kääntyvät Jumalan puoleen mielessään tämä aika ja tuleva, he ensin muistelevat menneitä pelastustekoja ja muistuttavatkin niistä Jumalaa. Ole se Jumala, jonka me muistamme sinun olevan, ja ole sitä nyt ja vasta!