Luomuisänmaallisuutta

Esipuheessaan Ludwig Wittgensteinin Yleisiin huomautuksiin akateemikko Georg Henrik von Wright kirjoitti: ”Wittgenstein oli syvästi juurtunut johonkin, mikä täydellisesti revittiin irti juurineen.” Muistelen von Wrightin sanoneen samaa myös Robert Musilista, kun tämän Mies vailla ominaisuuksia ilmestyi suomeksi.

Wittgensteinin ja Musilin juuret olivat Itävalta-Unkarin omituisessa kaksoismonarkiassa. Toisaalta se vaali ajastaan jälkeen jäänyttä dynastisuutta tämän mukaisine rakenteineen ja symboleineen. Toisaalta monikansallinen ja monikielinen valtio loi puitteet mitä moninaisimmille aatteille, elämäntulkinnoille ja yhteiskunnallisille pyrkimyksille.

Vaikea sanoa, minkä kaiken katoaminen ruokki Wittgensteinin alakuloa. Aika vahvasti hän sen kuitenkin koki: ”Entisestä kulttuurista tulee rauniokasa ja lopulta tuhkakasa, mutta henget liikkuvat tuhkan yllä.”

En ole itsenäisyyspäivän huomisena noin synkissä aatoksissa. Tämä on silti hyvä päivä miettiä joko jo sukupuuttoon kuolleita tai ainakin vaarantuneita kulttuurisia tapoja, perusoletuksia ja elämänmuotoja.

Itse huomaan kaipaavani jonkinlaista ystävällistä isänmaallisuutta, hienosyistä ja hienotunteista. Se ei ole ollenkaan samaa kuin se patriotismi, jota presidentti Macron äskettäin peräänkuulutti nationalismin vaihtoehdoksi. Ranskalainen laïcité-yhteiskuntahan on Jumalan puutteessa alkanut jumaloida itseään.

Suomalaiselle isänmaallisuudelle on sitä vastoin luonto ollut elintärkeä. Se ei vain ole entisensä. Kunnioitusta herättäneestä luonnosta on tullut huolta herättävä ympäristö. Ilmastonmuutos on sotkenut vuodenajat ja niiden tunnusmerkit. Kaupungistuminen ja tehomaatalous ovat ohentaneet kokemuksellista yhteyttä kasvuun, rytmiin ja kiertokulkuun.

En kuitenkaan hevin luopuisi siitä ihmisen ja muun luonnon ylevästä yhteen nivomisesta, jota P. Mustapään runo Ylistys isänmaalle edustaa. Siinä isänmaa koetaan nimenomaan luontona, mutta tämä kokemus edellyttää ihmisten työtä ja taistelua ja pohjautuu siihen. Seuraava otos osuu erityisesti tämän vuoden satavuotismuistoihin.

”Ja kärsimystä tykönäsi ylistämme, / kuten osattomien: sinä kaitoja osia jaoit; / kuten nälkäisien: sinä pettua tariten ruokit; / vihankantajien: mutta viha on rakkautta / ei-tavoitettuun: sinua ylistämme, / sillä heidän kauttaan on meille tuulen humiseminen / ja hedelmällinen sade oraspeltojen yllä, / … / sillä käkien kukunta puissa on heidän kauttaan / ja soitanto tiellä, kun kevät saapuu ja toivo.”

Poisjuurittamisella tuskin on subjektia: von Wrightin oli varmaankin aivan perusteltua käyttää passiivia ”revittiin irti”. Jos Mustapään hieno visio kansakunnan historian ja kansalaisten luontosuhteen limittymisestä yhteiseksi isänmaakokemukseksi ei enää löydä laajaa ja syvää kaikupohjaa, ei se ole erityisesti kenenkään vika. Tällaista tämä nyt vain on, tässä touhukkaassa ja hälyisessä maailmassa.

Wittgenstein oletti henkien kuitenkin liikkuvan tuhkan yllä, ja kirkkoisä Gregorius Suuri luonnehti hengellistä elämää menetetyn läsnäoloksi. Hyvyydestä vaikuttuminen, kauneuden taju ja yhteisyyden tunnistaminen pysyvät aina jotenkin hengissä, liikkeessä ja läsnä. Perusjuttujen juuret ovat sitkeät.

Juureva isänmaallisuus on luontevaa, luomua ja luonnonmukaista.