Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Reformaation merkkivuosi aloitettiin lokakuun lopussa jo vuotta ennen teesien naulaamisen 500-vuotispäivää. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlinta ei puolestaan ala ensi tiistaina, vaan vasta tammikuun ensimmäisenä päivänä.

Reformaatiovuoden teema on Armoa 2017! – huutomerkki syystäkin aina mukana – ja itsenäisyysvuoden Yhdessä. Yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen itsenäisyyspäivän alla tulee miettineeksi, mitkä peruskertomukset me voimmekaan kertoa yhdessä. Tai mitkä symbolit tai juhlat meitä yhdistävät.

Suomi ja sen itsenäisyys on ollut ennen muuta selviytymistarina. Siksi sotia on muistettu niin näkyvästi: silloin jos milloin itsenäisyys oli katkolla. Seuraavalla sukupolvella ei kuitenkaan voi enää olla samaa otetta asiaan kuin veteraaneilla itsellään. Tarvitaan uusiakin kertomuksia.

Äskettäin kuulin, että erään varsinaissuomalaisen paikkakunnan itsenäisyysjuhlan teema oli lehmä. Mikä sen hienompi idea! Kaupunkilainenkin tajuaa, mikä merkitys lehmällä on kaikille suomalaisille ollut. Lehmä edustaa itsenäisen Suomen arkea ja työtä, mutta myös hyvinvointia ja hyvää elämää kaikeksensa.

Miksikään symboliksi lehmästä tuskin on, vaikkei se kansaa jaakaan. Lehmän symboliikkaa miettiessään tulee samalla kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka varovaisesti kansallisia symboleita meillä käytetään. Isoimmissa eurokolikoissa on lakka ja joutsen: historiasta tai kulttuuristakin voi olla monta ja vastakkaista mieltä, mutta luontoa arvostetaan yhdessä, niin kuin juhlavuosi edellyttää.

Siniristilippua me kuitenkin kaikki arvostamme. Ero on olennainen verrattuna vaikkapa Saksaan, jossa mikä tahansa lipunnäyttö koetaan epäilyttäväksi kansallisuudella elämöinniksi. No, Saksalla onkin semmoinen historia kuin on.

Joulukuusen lippunauhan ei kuitenkaan kuulu koostua pelkistä Suomen lipuista. Kun taas tänäkin adventtina odotetaan seimen lasta, kaivataan koko maailman Vapahtajaa. Mitä kirjavampi lippunauha, sitä enemmän Armoa! kaikille Yhdessä kaikkialla.