Kyllä Nikolaos tietää

Netissä tuli vastaan kiva kuvapari. Pikkupoika istuu tavaratalojoulupukin sylissä ja tekee mieltään askarruttavan kysymyksen.

”Homoousios vai homoiousios?” Joulupukki vastaa hämmästyneenä: ”Mitä?” Pojan johtopäätös on väistämätön: ”Sinä et ole mikään oikea pyhä Nikolaus.”

Joulupukin kantamuoto on kuin onkin Myran piispa Nikolaos (270–343). Hän oli tunnettu anteliaisuudestaan ja auttavaisuudestaan.

Nikolaoksen oletetaan osallistuneen vuonna 325 myös ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa. Siellä vahvistettiin, että Poika on Isään nähden samaa olemusta, homoousios.

Oikea Nikolaos olisi kyllä tiennyt sen, mistä myöhemmillä santaclauseilla ei ole hajuakaan. Samaa eikä vain samankaltaista, homoiousios!

Kieltämättä hieman sisäpiirijuttu. Vuosisatoja jatkunut keskustelu siitä, miten inhimillinen ja jumalallinen leikkaavat toisensa Jeesuksessa, on kohtalaisen vaikeatajuista. Se ei kuulu osa-aikajoulupukeilta vaadittaviin perusopintoihin.

Pikkupojan penäämä erottelu tuntuu monesta myös turhanaikaiselta. Samaa tai samankaltaista – ihan sama, mitä välii. Hyvä huono esimerkki sellaisesta puuduttavasta opillisuudesta ja uuvuttavasta käsitteellisyydestä, josta kristinuskoa aika ajoin syystä tai syyttä syytetään.

Aikoinaan pidin papeille pastoraalikursseja, joilla käsiteltiin kirkon uskon sisältöä. Useasti onnistuin huijaamaan kurssilaiset kannattamaan jotakin sellaista näkemystä Kristuksesta, jonka joku vanha kirkolliskokous oli nimenomaan torjunut.

Nämä tilanteet synnyttivätkin hedelmällisimmät keskustelut. Miksi tässä näkemyksessä on imua, mikä siinä tuntuu luontevalta ja oikealta? Miksi ja millä perusteella sitä ei kuitenkaan hyväksytty? Mitä olisi seurannut, jos olisikin päädytty päinvastaiseen ratkaisuun?

Noita kun miettii, huomaa (jälleen kerran), ettei aikojen alussakaan oltu naiiveja ja pöljiä. Yritys ymmärtää joulun ihmettä ei ollut mitään joutavuuksien jumaluusoppia, vaan sinnikästä yritystä ryömiä likemmäs mysteeriä.

Jumalan älyllisen ihmettelyn on sanottu olevan rukousta. Tässä mielessä satojen vuosien käsiteviilaus näyttäytyykin joulun salaisuuden palvontana eikä tavallisten ihmisten elämästä ja arkisesta uskosta vieraantuneena teoretisointina.

Tänäkään jouluna ei silti tarvitse tentata joulupukkeja eikä pyytää itselleen joululahjaksi kristillisen oppihistorian käsikirjaa. Ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat työnsä tehneet. Pohja pitää eikä meidän tarvitse keskittyä siihen.

Nyt asianmukainen tapa lähestyä mysteeriä on kontemplointi. Se on syväkatselua tai läpinäkemistä, jossa todellisuus avautuu sielun silmille kaikessa häikäisevässä sellaisuudessaan.

Tässä suhteessa olen lujasti tykästynyt Siionin virsissä julkaistuun karoliiniupseeri C.M. Liilliehöökin jouluvirteen. Hän kieputtaa veisaajaa seimen ympärillä ihastelemassa Jeesus-vauvaan liittyviä loputtomia jumalallisia paradokseja.

”Täss’ kapaloidaan kaikkein auttajata / ja imetetään kaikkein ruokkijata. / Täss’ itkee hän, kuin murheess’ ilon antaa, / täss’ heikko äiti kaikkein turvaa kantaa.”

Ja niin edelleen, kaikkiaan 20 säkeistöä; ”tääll’ joulutelkaamme ja pysykäämme, / tääll’ aikaa lapsen kanssa viettäkäämme.”

Kun kerran Poika on samaa olemusta kuin Isä, jouluna Jumalaa katsotaan alaspäin, elukoiden heiniin. Kun taivas romahtaa maan päälle, kaikki muukin kääntyy nurinniskoin.

Sehän sen oikean Nikolaoksenkin pyhäksi teki.